Valitsen nauraa
On tässä ehkä paistanut tekstin läpi, että aikamoista sekoilua on tämä vuoden ja yhdeksän kuukauden ukkelin kanssa operoiminen. Tällä hetkellä elämässä joutuu oikeastaan valitsemaan noin kymmenen kertaa päivässä, että pitäiskö nyt alkaa itkeä vai nauraa.
Tässä viime päivien pikku episodeja.
Viime sunnuntaina vietettiin ihanan kummityttömme ristiäisiä Paavalinkirkossa. Me oltiin Tikin kanssa siellä edessä seisomassa ja Alppu ei sitten ihan käyttäytynyt kastetilaisuuden vaatimalla arvokkuudella.
Aluksi se tajusi, että kirkossa kaikuu upeasti. Sitä piti vähän testailla pienillä kiljahduksilla. Sitten se rimpuili itsensä irti Tikin sylistä ja lähti vaeltelemaan ympäri kirkkoa, ryömi muun muassa alttarin puolapuiden väleissä. Mä rukoilin paitsi Isä meidän -rukousta, myös sitä ettei missään olisi kynttilää, jonka Alppu onnistuisi kaatamaa ja sytyttämään kirkkoa roihuavaan liekkiin.
Jossain vaiheessa Alppu tajusi, että ne metalliset numerot, joilla laulettavaa virttä merkataan, roikkuu mukavan alhaalla. Se haki nollan ja kakkosen ja alkoi hakata niillä teräskaidetta hurmioissaan. "KLONK KLONK!" Siinä vaiheessa mietin, että rutto vai kolera: Annanko sen hakata niillä numeroilla vai otanko sen syliin, jolloin se alkaa ulvoa eläimellisesti (vähän kuin kristilliseen kirkkoon kuuluisi edelleen sellaiset vanhan testamentin uhrimeiningit). Annoin hakata. Luonnollisesti toisten kummien lapsi, joka on suurinpiirtein Alpun ikäinen, seisoi herttaisen hiljaa koko toimituksen ja ihaili vauvaa.
Onneksi mä sain lukea tilaisuudessa raamatunkohdan, joka tuli aika lailla tarpeeseen.
"Ja he toivat hänen tykönsä lapsia, että hän koskisi heihin; mutta opetuslapset nuhtelivat tuojia.
Mutta kun Jeesus sen näki, närkästyi hän ja sanoi heille: 'Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta.
Totisesti minä sanon teille: joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niinkuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle.'"
Sitten valitsin nauraa, koska se tuntui paremmalta vaihtoehdolta.
Voin kertoa, että sen oppii kerralla, että iltakylvyn jälkeen ammeesta irrotetaan tulppa. On nimittäin hieman ärsyttävää vaihtaa puhdas yöpaita ja uusi vaippa sen jälkeen, kun molemmat (eritoten vaippa) ovat imeneet itseensä noin kolme litraa vettä.
Mutta silloinkin voi valita nauraa. (Ja toki vähän kiroilla sisäisesti.)
Kuten mun Insta Storyn seuraajat tietävät, yksi Alpun lempitavoista on aina sisään tullessaan pukea jalkaansa kengät, usein eri paria ja usein vääriin jalkoihin. Usein tämä on ihan ok, mutta tuossa yhtenä päivänä Tiki oli imuroinut ja pessyt lattiat, kun taas Alppu oli kävellyt mudassa. Muta oli kuivunut kenkiin, ja kun Alppu sitten tepasteli ympäri asuntoa noin kolme sekuntia ennen kuin me huomattiin tämä, koko kämppä oli törkyä täynnä.
Valittiin nauraa.
Pakko myöntää, että aamut ovat mulle aivan sairaan hankalia. Mä olen niin iltaihminen kuin voi olla, ja aamuisin kaipaisin enemmän kuin mitään muuta, rauhaa, hiljaisuutta ja yksinoloa. On kuvaavaa, että koko lukioajan kävin aina hakemassa keittiöstä aamupuuron ja menin syömään sitä omaan huoneeseeni. Muu perhe hyväksyi tämän, koska ne eivät halunneet kohdata mun aamuraivoa: "MIKSI PITÄÄ MÄSSYTTÄÄ SITÄ PUUROA!?"
No, ei voi enää paljon vedellä aamupuuroja suljettujen ovien takana. Olen suht hyvin pitänyt kuitenkin hermoni, mutta niinä aamuina kun Alppu on piilottanut sen kengät pinnasänkynsä alle, en ole enää vain pystynyt.
Olen valinnut itkeä.
Mutta sanoisin, että yhdeksän kertaa kymmenestä mä valitsen nauraa. Silloin kun Alppu on piilottanut vasaran kenkälaatikkoon ja laatikon kaappiin (ja minä etsin vasaraa kolme viikkoa), kun Alppu kihertää ilkikurisesti ja keksii miten lusikasta rakennetaan katapultti puurolle, kun se juoksee uimahallissa suihkuilta hallin puolelle ja mä saan sen viime hetkellä ennen allasta kiinni (onneksi pyyhe päällä!), kun se ei suostu ottamaan PIPPISTÄ (eli lippistä) pois edes suihkussa tai nukkumaan mennessään, kun se illalla jo yöpuvussaan laittaa kengät jalkaan ja menee seisomaan ulko-ovelle ja huutelee: "Viida! (Frida) Eiiino!"
Kaikissa näissä tapauksissa mä valitsen nauraa, koska no, onhan se nyt aivan sairaan huvittavaa.
Lue myös:
Blast from the past: asioita, joita en hyväksyisi keltään muulta
Odotapa vain, pian se on vielä ihanampi