Valmentajalla on väliä
Mä harrastin pienenä monta vuotta partiota. Meidän ryhmä (Mustekalat nimeltään) koostui kuudesta tytöstä, ja me kokoonnuttiin aina keskiviikkoisin kuudesta seiskaan Kololle tekemään kaikenlaista. Mulla on partiosta tosi hyvät muistot. Leireillä oli huippua, opin kaikkea uutta (kuten solmujen tekemistä ja sen, että telttaa ei kannata pystyttää kuoppaan etenkään silloin, kun on sadetta luvassa!) ja ylipäänsä oli hauskaa touhuta kaikkea kavereiden kanssa.
Mä olen kuitenkin viime aikoina miettinyt, että meidän partion vetäjät eivät aina tainneet oikein pitää musta. Taisin toisinaan olla tosi ärsyttävä niiden mielestä. Sinällään en ihmettele, koska muistaakseni saatoin olla vähän näsäviisas ja melko riehakas lapsonen. Vetäjät olivat lukioikäisiä mimmejä, niin kuin tuollaisissa harrastuksissa vetäjät yleensä ovat. Eivät siis mitään kokeneita pedagogeja, jotka osaisivat automaattisesti kohdella kaikkia tasapuolisesti. Mulla on muistikuvia siitä, että vaikkapa joukkueviesteissä se joukkue, missä minä olin, diskattiin aika helposti jonkun mun tekemän virheen takia, vaikka kaikki kaverit (myös vastapuolen tyypit) olivat sitä mieltä, etten ollut tehnyt mitään virheitä. Ilmassa oli välillä semmosta pientä ärsyttävää simputusta, ei siis missään tapauksessa mitään suurta kiusaamista tai terroria. Toisaalta usein vetäjät olivat myös tosi kivoja mua kohtaan, ja enimmäkseen partiovuosista on tosiaankin vain mukavia muistoja.
Meidän kuuden tytön jengi oli solidaarinen ja tykättiin toisistamme, joten vaikka saatoinkin ärsyttää välillä vetäjiä, niin kaverit eivät koskaan kääntyneen mua vastaan. Olen kuitenkin miettinyt, että niin olisi voinut helposti käydä. Auktoriteetin on helppo kääntää muut yhtä vastaan, ihan pienillä sanoilla tai teoilla.
Nyt, kun mulla on oma lapsi, niin monet tällaiset lapsuuden muistot nousevat pintaan. Tulee semmonen fiilis, että apua, Alppu joutuu vielä tämän kaiken eteen. Mä en ikinä valittanut vanhemmilleni siitä, jos mulla oli joskus kurjaa partiossa, koska eivät lapset yleensä tuollaisesta sano mitään. Lapset ottavat asiat annettuna ja ajattelevat, että tällaista tämä nyt on.
Tuntuu hurjalta, miten suuri valta aikuisilla on lapsiin. Ja aikuisella tarkoitan myös 16-vuotiasta lukiolaistyttöä, joka vetää partioryhmää vapaaehtoisesti. Ei 16-vuotiaalta voi oikein edes olettaa, että se osaa olla tasapuolinen ja näkee oman ärsytyksensä yli, vaikka joku lapsista olisikin rasittava.
Mä olen myös miettinyt sitä, että joskus joku lapsen harrastus voi tyssätä siihen, että vetäjä tai valmentaja kohtelee lasta tahallaan tai tahattomasti huonosti. Kyse ei niinkään ole siitä, että itse tekeminen, vaikkapa jalkapallo tai pianonsoitto, olisi kurjaa, vaan valmentajan ja lapsen välisestä henkilökemiasta. Näissä tilanteissa vastuu on kuitenkin valmentajalla, koska hänellä on myös valta.
Toisaalta, harrastus voi jatkua pitkään ihanan valmentajan tai opettajan takia. Esimerkiksi kitaraa jaksoin soittaa vuodesta toiseen, koska mun Sami-ope oli niin huikea tyyppi, joka aina kärsivällisesti jaksoi tsempata, vaikken monestikaan ollut harjoitellut läksyjä kotona. Se vitsaili rennosti ja antoi mun soittaa niitä biisejä, mitä halusin. Lisäksi Samin vetämät joka kesän orkesterileirit olivat mun elämäni ehdottomasti parhaita leirejä, niillä tajusin, miten tarkoittaa, kun soittamisessa pääsee flow-tilaan.
Teen juttua harrastusten valmentajista, ja siksi kysynkin teiltä kommentteja aiheesta (ihan anonyymisti voi laittaa):
Millaisia ihania tai kamalia muistoja sinulla on lapsuuden harrastuksen valmentajasta, opettajasta tai vetäjästä?
(Erityisesti urheiluharrastukset kiinnostavat, koska niistä mulla on niin vähän kokemusta!)
Lue myös:
Irrationaaliset pelot lapsen puolesta