Vanhat ystävät eivät ole tie onneen ja auvoon

Kävin tällä viikolla katsomassa Jenni Toivoniemen uuden elokuvan, Seurapeli. Ei voi muuta sanoa kuin että onneksi naiset tekevät nykyään Suomessa elokuvaa ja tv:tä. Meillä on nyt aivan huippuja nimiä, kuten Jenni Toivoniemi, Kirsikka Saari ja Anna Brotkin, jotka kirjoittavat ja ohjaavat raikkaasti, dialogi on viimeisteltyä ja uskottavaa ja läpi elokuvien ja sarjojen on sellainen olo, että minä viihdyn ja tämä kertoo jostain minulle tärkeästä.Seurapeli kertoo yhdestä huvilaviikonlopusta saarella, jonne 20 vuotta vanha kaveriporukka kokoontuu dokaamaan ja selvittelemään menneisyytensä traumoja. Aivan 5/5, suosittelen käymään katsomassa.Päällimäinen ajatus elokuvasta on minulla se, että ihan suoraan sanottuna: onneksi en hengaile enää niiden ystävieni kanssa, joiden kanssa muodostimme porukan 15-vuotiaana. Nyt en tarkoita millään tavalla disautella sen ajan ystäviäni, he olivat tuolloin ihania tyyppejä ja vietin parhaat mahdolliset teinivuodet heidän kanssaan. Vika on ennemminkin minussa.Tuntuu, että 15-vuotiaana vasta opettelin käyttäytymään ihmissuhteissa. En vain osannut, empatiantajuni ei ollut tarpeeksi kehittynyt ja tuli sekoiltua kaikkea. Okei, en minä mikään ihmishirviö ollut enkä mitään puukottanut ketään selkään tai muuta, mutten kohdellut vaikkapa silloista poikaystävääni kauhean kivasti. (Eikä hän todellakaan kohdellut minua hyvin! Mutta ehkä hänkin vasta harjoitteli.)Jos hengailisin tuon samaisen jengin kanssa, niin kuten tuossa Seurapeli-elokuvassakin, niin luultavasti ihmisillä olisi kaikenlaista konfronttailtavaa ja katkeruutta hampaankolossa. Ja en tiedä, vaikka joistain asioista kuinka puhuu, niin lähtevätkö ne silti pois? Joskus vanhat asiat on vain kiva unohtaa täysin. (Tunkea ne jonnekin syvälle syvälle sisimpään ja muodostaa niistä musta naulojen lävistämä muovailuvahamöykky, kyllä te tiedätte.)Lisäksi mietin sitä, että vanhan porukan kesken olisi ehkä jäänyt tietynlainen muilta saatu rooli, josta voisi olla vaikea pyristellä irti.Tietenkin on vaikea sanoa, miten olen muuttunut noista ajoista, kun ei ole tuolloinkaan nähnyt itseään ulkopuolelta. Mutta kai minulle on käynyt 20 vuodessa sama mitä useimmille käy aikuistuessa: Olen vähemmän tuomitsevainen ja enemmän empaattinen. Näen monia näkökulmia enkä ole enää niin ehdottoman mustavalkoinen.Myös yhteiskunta on muuttunut.Nykyään puhutaan avoimista suhteista pettämisen sijaan (eli pointtina: ei valehdella tai huijata rakkaita vaan puhutaan asioista suoraan). Nykyään ei kiusata samalla tavalla, jos joku poikkeaa porukasta jollain tavalla. (Toivon!) Ollaan ylipäänsä kiltimpiä. (Tai sitten tämä liittyy vain aikuisuuteen.)Vaikkei minun persoonani nyt tietenkään ole aivan toiseksi muuttunut 20 vuodessa, niin silti ajattelen, että 33-vuotiaana olen miellyttävämpi hahmo kuin vaikka 13-vuotiaana. (13-vuotiaat ovat harvoin ihmisyyden huipentuma.) Ja en tietenkään väitä, etteivätkö vanhat kaverit voisi hyväksyä muutostani tai unohtaa menneisyyteni sekoilut. Mutta minulle itselleni tuntuu vain helpommalta, että minulle tänä päivänä rakkaimmat ja tärkeimmät ystävät ovat sellaisia, joihin olen tutustunut vasta yliopistossa tai senkin jälkeen. Oikeastaan tyypit, keiden kanssa eniten vietän aikaani ovat sellaisia, joihin olen tutustunut vasta muutettuani Helsinkiin.Kun roiskaisin tämän ajatuksen instaan, että "onneksi ei tarvitse kohdata vanhan kaveripiirin tuomaa painolastia" sain myös aika paljon opponointia. Ymmärrän. Ne ihmiset, jotka ovat muodostaneet läheisimmän ystäväpiirin lapsuudessa tai teini-iässä arvostavat ystäviään tietenkin. Totta kai näen sellaisellakin ystävyydellä arvon.Olen minäkin lapsuuden parhaaseen ystävääni Katarinaan usein yhteyksissä, ja jos hän asuisi samassa kaupungissa kanssani, niin varmasti näkisin häntä viikottain. Eikä minullakaan siis ole mitään välejä mennyt poikki vanhoihin kavereihin, mutta heistä vain muutama on jäänyt sillä lailla elämään, että näen heitä joka vuosi. Ystäväpiirin vaihtuminen ei siis ole ollut mikään väkivaltainen prosessi, jossa olisin päättänyt hylätä joukon vanhoja ystäviä. Pikemminkin elämä on vain tuonut uudet tyypit eteeni sitä mukaa kun elämä on muuttunut, kun aloitin yliopiston, vaihdoin kaupunkia, sain lapsen, ryhdyin yrittäjäksi (hah, jopa tämä blogi on tuonut elämääni muutaman supertärkeän tyypin, tosin he eivät itse ole mitään someihmisiä).Ehkä se mitä nyt haluan tällä sanoa on, että olemme tottuneet ajattelemaan, että lapsuuden tai nuoruuden vanhat ystävät ovat jotenkin ystäviä aidoimmillaan tai oikeimmillaan, koska he ovat tunteneet meidät niin kauan. He ikään kuin "tuntevat meidät aidosti". Mutta juuri tämä, että mitä jos se aito minä onkin muodostunut vasta myöhemmin, aikuisempana. Ovatko vanhat ystävät valmiita tutustumaan siihen minään ja hyväksymään hänet? Että ei nyt kannata ainakaan tuntea huonoa omaatuntoa, jos ei pidä enää lapsuudenystäviin yhteyttä. Elämä on niin pitkä, että ihmisiä tulee ja menee, ehkäpä jotkut ystävyydet syntyvät vielä uudestaankin.Kuvat: Nordisk Filmsin pressikuvatLue myös:Keskustelun dominoijat eivät ole aina syypäitä tilanteeseenItseisarvoiset hetket tekevät onnenIhminen ei ole roska

Previous
Previous

Ne Lapuan kankureiden pyyhkeet

Next
Next

Mitä jos sijoittaminen ei kannatakaan?