Vanhempien välinen solidaarisuus pelastaa aamut

Vielä viime syksynä meidän aamut olivat toisinaan melko kammottavia. Alppu oli väsynyt eikä olisi halunnut herätä, mitkään silittelyt tai halailut eivät oikein auttaneet. Usein väsynyt pikku ukkeli jäi itkemään päiväkodin aamiaispöytään. Kuten olen ennenkin kertonut, mieleen nousi usein Pojat-elokuvan (1962) loppukohtaus, jossa pieni Vesa-Matti Loiri huutaa sydäntäsärkevästi: "Äitiiiiiih!" ja raahautuu metrejä junan perässä tietäen, että äiti jättää ja lähtee lopullisesti Saksaan.

Alpun Äitiiih-huudot tuntuivat hieman kohtuuttomilta, sillä en ole ollut itse lähdössä Saksaan vaan ihan vain töihin ja ilallla taas nähtäisiin. (Toki välillä Saksaan pakeneminen on käynyt mielessä, niinpä pahimpina aamuina.)

Useimmiten olen pystynyt kokomaan itseni kunnialla, mutta muutamana aamuna ovesta ulos astuessa kyyneleet ovat puskeneet esiin. Koska tämä helpottaa? Miksei tuo lapsi totu olemaan täällä? Miksi tämän pitää olla tällaista?

Tällaisina hetkinä mikään ei ole tuntunut niin hyvältä kuin muiden vanhempien myötätunto päiväkodin pihalla. Olen saanut halauksia ihmisiltä, jotka tunnen vain "sen ja sen äitinä" (myöhemmin olen oppinut myös heidän etunimiään). Myötätuntoiset katseet ja empaattiset lausahdukset ("jep, meillä aivan samanlainen maanantaiaamu" tai "fiilaan täysin") ovat antaneet voimaa.

Päiväkodin portilla aamukahdeksan aikaan on sellainen määrä ymmärrystä ja keskinäistä solidaarisuutta, että jos maailmassa yleisesti ottaen olisi muutamakin prosentti enemmän tätä tunnetta, niin meillä ei varmaankaan olisi sotia tai kansainvälisiä kriisejä.

Tällaiset pienet sanat ja eleet ovat saaneet koko päivän suunnan kääntymään hyväksi, minkä jälkeen töihin meneminen ei olekaan ollut yhtään niin raskasta.

Sillä kyllä minä tiedän, että lapsi siellä aina tokenee nopeasti, nauttii leikeistään, ja kun sitä sitten on ollut iltapäivällä hakemassa, niin usein se ei ole edes halunnut lähteä. Mutta minun tehtäväni on ollut kantaa se eron hetken murhe ja karistaa se mielestäni, jotta koko päivä ei mene apeuden alhossa.

Tammikuusta lähtien aamut ovat viimein helpottaneet. Alppu ei ole ollut enää niin väsynyt, kun se on alkanut nukahtaa itse (jolloin se nukahtaa nopeammin), päiväkodin vielä syksyllä uusista lapsista on tullut ystäviä ja ne ovat kunnolla ryhmäytyneet. Uhmaikä alkaa pikkuhiljaa olla ohi ja lapsen kielitaito niin hyvää, että asioita pystyy selittämään ja perustelemaan. En taida enää muistaa, koska viimeksi se olisi itkenyt päikkyyn jäädessään. Tämä on hirveän helpottavaa.

Mutta empatia päiväkodin pihalla onneksi jatkuu. On hirmu tärkeää saada ja jakaa hyväksyviä hymyjä väsyneen katseen alta ja heittää hyväntahtoista läppää muiden vanhempien kanssa.

Pimeinä marras-tammikuun aamuina ne ovat olleen elintärkeitä.