Varallisuuseroista on vaikea puhua ystävien kesken
Kahvilassa käyminen maksaa helposti 10 euroa tai enemmän.
Käsi ylös, kenen mielestä nykyään perinteinen ja sosiaalinen media ovat täynnä rahapuhetta?
Voi olla, että koska aihe kiinnostaa, silmiini tarttuu näitä juttuja sekä mediasta että somesta. Välillä tulee jopa sellainen olo, että eiköhän tämä aihe ole käsitelty, byeeeee!
Mutta kun ei se todellakaan ole. Juu, sijoittamisesta ja jostain vaurastumisen tavoittelusta puhutaan. Ne, joilla menee rahan kanssa ihan ok:sti, saattavat puhua siitä avoimesti ja vaivaantumatta (ja se on mielestäni vain hyvä asia, kunhan tämä puhe ei ole ylimielistä tai toisia ulos sulkevaa puhetta).
Mutta sitten on monia näkökulmia liittyen rahaan, jotka kaiken tämän julkisen rahapuheenkin jälkeen on vain yksinkertaisesti tabu.
Ilahduin ja vähän yllätyinkin, kun kuulin, että jouluksi Ylelle kirjoittamaani juttua ystävien tuloeroista on luettu jo yli 150 000 kertaa. Ja tuota “Ystävieni tulotaso ajoi omani yli” -otsikkoista podcast-jaksoakin on kuunneltu jo yli 11 000 kertaa.
Hyvien kavereiden välisistä varallisuuseroista pitäisi voida puhua
Tämä ihan vain siksi, että ne vaikuttavat selvästi niin paljon arkeen. Kun kyselin instassa, mitä ystäviään suurempituloiset tai pienempituloiset haluaisivat ystäviensä ymmärtävän, sain yli sata viestiä, joista osan keräsin tuohon Ylen juttuun.
Erityisesti kaikenlainen yhteinen vapaa-aika (joka on melko olennainen osa ystävyyttä) on sellaista, jossa rahan käyttämisestä pitäisi yrittää keskustella. Eikä pelkkä puhuminen auta, vaan pitäisi yrittää myös kuunnella ja uskoa toista. Jos joku sanoo, että ei nyt osteta tuota kallenita juustoa yhteiselle aterialle, niin joko ei osteta tai sitten se joka sen haluaa, maksaa kalliin juuston. Siihen ei pidä alkaa vängätä, että “camoon kyllä nyt ostetaan, se on niin paljon parempaa, kerran sitä vain eletään”.
Ylipäänsä pitäisi voida jotenkin neutraalisti käydä keskusteluja aiheista: Paljonko yhdessä tehtäviin asioihin (matkoihin, brunsseihin, bileiltaan) voidaan laittaa rahaa? Tai sitten kaikenlaiset yhteislahjat, polttarit tai muut kollektiiviset rahanmenokohteet.
Joskus kuulen sellaista, että ihmiset ihmettelevät, että miksei voida ravintolassa vain laittaa lasku viiteen tasaiseen osaan, jos syöjiä on ollut viisi. (Kun se olisi niin paljon tyylikkäämpää kuin “tämä suomalainen” pennien pyörittely.) No siksi, että joku saattaa valita annoksensa hinnan perusteella ja jättää alkoholit tilaamatta, koska niihin ei tällä kertaa ollut nyt varaa. Joskus taas harmitellaan jonkun piheyttä, että miksei voida maksaa enempää yhteiseen lahjaan.
Myönnän, nykyään kun omat tulot ovat ihan hyvät, tällaisia ajatuksia saattaa ekysä hetkellisesti mieleen. Sitten on aika ravistella taas omaa ajattelua ja yrittää laittaa valot päälle.
Rahahommissa on tosi monia tekijöitä. Yksi on se, paljonko palkka on tai vaikka paljonko on vanhemmilta saatua rahaa. Mutta sitten on myös se, että yhdellä voi olla nolla, toisella kolme lasta elätettävänä. Tai yhden puoliso on työtön tai yksi on sinkku ja muut jakavat kustannukset puolisonsa kanssa.
(Minua on aina vähän ärsyttänyt tämä, että jos ostetaan yhteislahja, niin pariskunnat maksavat saman summan kuin sinkku. Yhtäkkiä ihmiset muuttuvat kotitalouksiksi.)
Ja sitten ihan sekin, että ihmisellä on oikeus priorisoida rahojaan. Jos ei halua laittaa brunssiin 30 euroa vaan sijoittaa sen mieluummin rahastoon, ihmisellä on oikeus tehdä näin ilman, että kaverit naljailevat siitä tai kutsuvat ihmistä pihiksi.
(Olen joskus kirjoittanut postauksen, jossa puhun pihelyni säännöistä, ja tämä just tämmösen keskituloisen ihmisen näkökulmasta.)
Toki jos ihmisillä on about sama varallisuustaso ja jotkut haluavat käyttää rahansa brunssiin, niin kyllä sekin pitää olla ok. Näitä tilanteita pitäisi katsoa nimenomaan tilannekohtaisesti. Ja siinä tärkeintä olisi juuri sellainen kykeneminen keskustelemaan ilman arvolatausta.
Vastuu on isompituloisella
Ajattelen tietyllä tapaa, että kaveripiirissä pitäisi pyrkiä menemään pienempituloisten rahatilanteen mukaan. Ensisijaisen tärkeää on, ettei kukaan koe itseään nöyryytetyksi.
Tässä kohdassa mielestäni isompituloisilla on suurempi vastuu asiasta, koska suurempituloisella on tilanteessa enemmän valtaa.
Joko tehdään aika edullisia juttuja tai sitten ihan reilusti tarjotaan toiselle. Minusta tämä oli eräältä ig-seuraajalta hyvä oivallus:
“Tulojen mukaan maksamisen kulttuuria pidetään usein oikeudenmukaisena parisuhteessa, mutta almuina ystävyyssuhteissa."
Niinpä. Miksei tuloja otettaisi vähän laajemminkin huomioon kuin vain kotitalouksien sisällä? Siis jos ollaan hyviä ystäviä ja halutaan tehdä yhdessä juttuja.
Vedätys on tietenkin erikseen – ei myöskään voi odottaa aina, että toinen tarjoaa. Edelleen: parasta olisi jos näistä asioista voisi puhua ääneen vailla arvolatauksia ja sitä, että kukaan joutuu häpeämään (ei se pienituloinen eikä suurituloinen).
Hankalia juttuja nämä ainakin ovat.
Kirjoitettuani tämän blogipostauksen päätin kirjoittaa vielä kolumnin aiheesta Ylelle, sillä aihe jäi kaihertamaan.
Oletteko te onnistuneet ratkaisemaan kaveripiirissä näitä varallisuuseroasioita esimerkiksi vapaa-ajan viettämisen suhteen?
Lue myös ikivanha postaukseni:
