Vauva 1 vuotta

Meidän vauva täytti vuoden. Meidän ihana ihana vauva.

Kuten osasin etukäteen olettaa, niin vauvelon 1-vuotissynttäreiden tienoilla tapahtui niin paljon kaikenlaista, oli parikin kakkukahvia (ja toivottavasti saamme pidettyä vielä kummien kakkukahvit!), niin en ehtinyt tuntea juuri mitään! En haikeutta, en ihmetystä tai iloa, syntymäpäivä ikään kuin vain sujahti ohi.

Pian vauva on ollut jo taapero eli 1-vuotias muutaman viikon, ja kyllä sen huomaa. Ei se ole enää sillä lailla vauva. Putte haluaisi käpöstää kaikkialle sohvia ja pintoja pitkin. Seisoskelee söpössä haara-asennossa pitkiä aikoja, muttei millään lailla tukevasti, vaan koska vain isosiskon kaadettavissa.

Sanoo asioita: Äittä, ättä, äikä äikä!

Rakastan hänen vauvan ääntään, sellainen hentoinen ja suloinen. Ja välillä jokeltelu yltyy ihan kunnon menoksi: ANNNA NANNA NANNA!

Parasta on tämän ukkeloisen kikatus. Kaksi hammasta ylhäällä ja kaksi alhaalla ja parhaimmillaan ihan kaikki naurattaa. Ja siis parhaimmillaan hän on aamuisin herättyään tai iltaisin möyriessään vaippasilteen sängyssä ja heittäytyen taaksepäin ja kikatellen. Se on niin mielivaltaisen suloinen näky, ettei voi kuin nauraa ihastuksesta.

Hän tekee kaikkensa, jotta saisi minut tai sisaruksensa nauramaan. Eli kuuluu perheeseen!

Hän nukahtaa edelleen imetykseen, heräilee mun vieressä pitkin yötä syömään silloin tällöin, ei varmaankaan ole nukkunut vielä yhtäkään kokonaista yötä. En ole laskenut. Välillä vähän ärsyttää, kun nyt valo yrittää tulla pimennysverhojenkin läpi, jolloin tyyppi haluaisi herätä neljän–viiden maissa. Pakotan sen takaisin uneen.

Rakastaa hirveästi keinumista, kirkuu ilosta, kun saa kovat vauhdit. Syö hiekkaa ja pikkukiviä, vaeltelee kontaten puistossa punaiset pikku töppöset laahaten perässä. Nukkuu välillä yhdet, välillä kahdet unet.

Haluaisi kovasti vain olla äidin kanssa ja vierastaa aika paljon kaikkia muita. Välillä kelpaa vain äidin syli. Nyt takana on pari vähän tiukkaa päivää, kun olen ollut Ylen kuvauksissa ja hän on ollut hoidossa. Äitiä on ollut ikävä, mutta siitä on selvitty!

Vauvavuosi, viimeinen vauvavuosi on nyt takana minun elämässäni. Olen haikeillut sitä niin paljon tänä vuonna, että onneksi nyt on jäljellä enintään sellaista kevytkaihoa.

Tämä on ollut yksi elämäni kivoimmista vuosista, toki paikoin tosi raskas (mikä johtuu oikeastaan muista asioista kuin vauvasta). Jään muistelemaan tämän vuoden ihanuuksia, luultavasti lopun elämäni. Tästä jäi sellainen lämmin ja ihana olo, että vielä kerran sain nauttia tästä kaikesta kepeydestä, uudesta suloisuudesta ja elämän vapaudesta. Kyllä mua vähän itketti, kun katselin vuoden takaisia kuvia, joissa tuo oli sellainen pienen pieni nyytti, jonka silmät olivat turvonneet umpeen synnärillä.

1.6. Tiki jää hoitamaan meidän kuopusta kotiin. Samana päivänä me lähdetään interrailille (jeeee!), ja työt aloitan kunnolla vasta sitten elokuussa. Kesä lomaillaan kunnolla ja pitkästi.

Kivoja aikoja edessä, meidän kolmen ihanan lapsen kanssa. Sillä koko ajan tuo vauva on enemmän ihminen ja persoona, yksi kolmesta lapsesta, ei enää irrallinen vauva.

Vaikka tietenkin, ilmiselvästi, hän on aina meidän vauvamme, meidän rakas vauvamme.