Vauveli sai lastan – näin lonkkaluksaatiota hoidetaan

Lisää vauva-asiaa! Pyysin vähän aikaa sitten pikkusiskoani Sofiaa kirjoittamaan tänne hänen synnytyskertomuksensa. Sofian ja Sampon vauva-arjen alku ei ollut kaikkein tavanomaisimmasta päästä, sillä heidän vauvallaan todettiin syntymän jälkeen lonkkaluksaatio. Heidän bebbelinsä on nyt täyttänyt viisi kuukautta, ja lonkat ovat hoidon ansioista täysin kunnossa.

Kuuden viikon hoitojakso oli kuitenkin alussa iso juttu vastasyntyneen perheelle. Sofia etsi silloin tietenkin paljon tietoa netistä, mutta sitä löytyi kovin vähän. Koska tämä oli mun mielestä niin kiinnostavaa settiä, pyysin Sofiaa taas vieraskirjoittamaan kokemuksistaan tänne blogiin. Asiaa oli niin paljon, että jaoimme ne kahteen eri postaukseen. Tässä siis kokemuksia siitä, millaista lonkkaluksaatiovauvan kanssa on elää ja miten hoito onnistuu.

Sofia kertoo:

Kuten synnytyskertomuksessa kerroin, meidän tyttövauva syntyi perätilassa eli peppu edellä. Koska hän tykkäsi kohdussa hengailla suurimman osan ajasta ns. linkkuveitsessä eli jalat suorina nenän edessä (kukapa ei tässä asennossa viihtyisi kuukausia!), osattiin jo vähän uumoilla, että vauvalla saattaa olla lonkkaluksaatio. 

Lonkkaluksatiossa vauvan reisiluun päät eivät pysy paikoillaan, vaan popsahtelevat ulos lonkkakupeista vähän samaan tyyliin kuin kädet napsuu, jos naksauttelee sormiaan. Tämä on mun mielestä yllättävän yleinen vaiva vauvoilla siihen nähden, miten vähän olin kuullut lonkkaluksaatiosta ennakkoon: noin yhdellä prosentilla vauvoista on lonkkaluksaatio. Se on yleisempää perätilavauvoilla juurikin asennon vuoksi ja vielä yleisempää perätilatyttövauvoilla, johtuen kai jotenkin erilaisista lantion luista. 

Siksi en ollut mitenkään järkyttynyt, kun synnärillä lääkärillä tarkisti meidän vauvan lonkkia ja totesi, että ne luksuvat. Olin synnytyksestä niin väsyksissä ja onnellinen meidän upeasta tytöstä, etten jaksanut murehtia jalkoja siinä vaiheessa. Lääkäri kertoi, että odotellaan ensin kaksi viikkoa, josko ne luutuisivat itsekseen paikalleen ja aloitetaan vasta sitten tarvittaessa hoito. Tämä oli mulle ok, enkä synnärillä ajatellut koko asiaa sen enempää, vaan keskityin nauttimaan vauva-ajasta. 

Mutta tietenkin, kun arviointipäivä Lastenklinikalla lähestyi, tämä homma rupesi huolestuttamaan ja surettamaan. Lonkkaluksaatiota hoidetaan nimittäin pikkuvauvoilla tosi tehokkaalla, mutta aika hurjan näköisellä lonkkalastalla, jollainen meille oltiin esitelty synnärillä. Lasta pitää vauvan lonkat oikeassa kohdassa ja ikään kuin lukitsee vauvan sellaiseen leveään sammakkoasentoon. Sitä pidetään yötä päivää, eikä poisteta edes pesujen ajaksi. Onneksi hoito ei kuitenkaan ole vauvalle mitenkään kivulias.

Kotona aloin tutkia synnäriltä mukaan saatua A4-paperia, jossa oli suttuinen kuva vähän reppanan näköisestä vauvasta lonkkalastassa ja tiiviisti kahdelle puolelle kirjattuna hoito-ohjeita. Osa niistä oli valitettavan epämääräisiä. Esimerkiksi imetyksestä: “Imetys onnistuu hyvin sylissä kallistusasennossa äidin pehmeää vatsaa vasten tai makuullaan niin, että äiti ja vauva kallistuvat toisiaan kohden.”

"Äiti ja vauva kallistuvat toisiaan kohden??"

Meidän vauvalla oli alkuun heikko imuote ja siksi imettämisen kanssa jouduttiin säätämään ekan kahden viikon aikana paljon. Olin juuri saanut homman toimimaan muutamalla hallitulla asennolla, mutta tämä mystinen kallistuminen ei ollut yksi niistä.

Koitin etsiä netistä lisää tietoa ja kokemuksia vanhemmilta, mutta aika vähän löytyi mitään konkreettista. Lastahoito rupesi hirvittämään. Vaikka kaikkialla sanottiin, että vauva tottuu lastaan tosi nopeasti, noin kahdessa päivässä, ne kaksi itkuista päivää pelottivat. Kuvittelin meidän onnellisen vastasyntyneen huutamassa naama punaisena kaksi päivää putkeen ahdistustaan ja muakin itketti.

Kaksi ekaa viikkoa synnytyksen jälkeen olivat aivan ihania. Sitten koitti pelätty arviointipäivä.  

Mentiin hermostuneinan Lastenklinikalle tsekkaukseen ja saatiin tuomio: lonkat luksuvat yhä ja vauvalle laitetaan saman tien lasta. Vaikka osasin arvata tuloksen, oli se silti tosi vaikeaa kuultavaa. Viimeistään siinä vaiheessa, kun meidän avuton pikkuinen asetettiin hoitopöydälle ja lääkärit ryhtyivät taittelemaan lastaa paikalleen, en pystynyt enää pidättelemään itkua. 

Vauva ei ollut siihen astisessa elämässään itkenyt vielä niin sydäntä raastavasti kuin siinä vieraiden ihmisten käsittelyssä. Äitinä oli todella vaikeaa seurata toimitusta, vaikka tiesin, ettei lastan asentaminen satuta vauvaa mitenkään. 

Mutta – jotta tämä ei nyt menisi ihan pelottelutarinaksi – sanon heti, että kun lasta kolmen viikon jälkeen vaihdettiin isompaan, ei tilanne ollut yhtään niin dramaattinen.

Ensinnäkin, lastaan ja sen kanssa operoimiseen tottuu oikeasti tosi nopeasti, sekä lapsi että vanhemmat. Toiseksi, kahden viikon ikäinen vauva ei meillä kauheasti itkenyt, mutta siitä eteenpäin itkua kyllä kuultiin. Eli kun silloin asennuspäivänä olin järkyttynyt siitä, että minun vauvani itkee, kolmen viikon jälkeen olin jo tottunut siihen, että juu, välillä vauvat itkevät, mutta eivät ne siihen hajoa, kunhan pääsevät pian takaisin vanhempien syliin.

Syli auttoi myös lasta-asennuksessa. Heti kun systeemi oli paikallaan, mä kaappasin vauvan ja rupesin imettämään. (Kerron asennoista myöhemmin tarkemmin.) Vauva rauhoittui saman tien, mikä oli valtavan suuri helpotus! Mä olin kuitenkin itse niin itkuinen koko lääkärikäynnin ajan, etten pystynyt kunnolla kyselemään mitään tarkempia hoito-ohjeita. Saatiin sama A4-lappu kuin synnäriltäkin ja lainaan erikoisleveä lasten turvaistuin automatkaa varten ja lähdettiin kotiin vauvapaketin kanssa.

Se ensimmäinen asennus oli mulle koko hoidon pahin vaihe, koska olin ladannut tilanteeseen niin paljon tunnetta ennakkoon. Siitä eteepäin vallitseva fiilis oli melkein kaikessa “ei tämä olekaan niin paha kuin pelkäsin.” 

Ensimmäiset päivät olivat kyllä kurjia, kun vauvaa itketti. Mutta eivät niin pahoja kuin olin pelännyt. Vauvan itku ei ollut mitään paniikissa karjumista, sitä vain selvästi ärsytti, kun jalat eivät liikkuneet ja käsiä ei saanut suuhun. Kahden päivän marinan jälkeen vauva unohti vapaan liikkuvuuden riemut, ja oli taas ihan oma onnellinen itsensä. 

Me jouduttiin kuitenkin palaamaan Lastenklinikalle heti asennuksen jälkeisenä aamuna. Ensimmäisenä iltana vauva onnistui jotenkin kampeamaan toisen jalkansa ulos telineestä. Vaikka saatiin jalka helposti takaisin paikalleen, tuntui, ettei tämä homma nyt ole ihan kohdallaan. Lastenklinikalla todettiinkin, että M-koon lasta oli meidän 3,5 kg pötkäleelle liian pieni. Lääkäri myös sanoi, ettei ole mitään hyötyä pitää vauvaa kovin napakassa lastassa, kun pointtina on vain saada jalat pidettyä auki. Saatiin L-koon lasta, joka oli myös vauvan hoidon puolesta paljon helpompi: siinä jäi enemmän ilmaa vauvan ja lastan välille, joten esimerkiksi vaipanvaihto helpottui tosi paljon. Vaippa pitää nimittäin pujotella lastan ja vauvan välille, ja ei – toisin kuin toivoin, lasta ei estä vauvaa vääntämästä antaumuksellisia selkäkakkoja. 

Millaista arki sitten muuten oli?

Lastan kanssa operoimisen oppi tosi sujuvaksi jo ihan parissa päivässä, se ei onneksi ollut vaikeaa. Mulla meni henkiseen totutteluun pari viikkoa, taisin siinä alussa kieriskellä aika paljon itsesäälissä. Lastahoito tuntui puhkaisseen meidän vauvakuplan hyvin tehokkaasti, kun ihana ihokontaktiköllöttely vaihtui lastan kanssa vääntämiseen. Kerran yöllä, kun olin jotenkin tosi turhautunut imetyksen säätöön, tiuskaisin Sampolle, että mä vihaan tätä helvetin lastaa!! Sampo järkyttyi, et älä nyt noi sano meidän vauvasta, jotenkin piti erikseen tarkentaa, et lastaa en lasta. 

Lapsi oli koko ajan ihana, eikä se ollut mihinkään muuttunut tai kadonnut, vaikka hoitaminen ei ollutkaan samalla tavalla puhtaasti hauskaa kuin aluksi. Ei se asia surkuttelemalla parantunut, mutta toisaalta musta on tärkeää antaa myös tunteilleen tilaa. Jos surettaa tämmöinen lastahoito, saa sitä vähän surrakin, vaikka monilla vanhemmilla on paljon rankempiakin kokemuksia. 

Oikeasti se kuusi viikkoa oli kuitenkin ihan normaalia, ihanaa vauva-arkea. Imetin kahviloissa, me mökkeiltiin ja käytiin sukuloimassa. Vauva oli jopa hoidossa isovanhemmillaan, eikä lastaa muistanut ajatella kuin niinä hetkinä, kun väsytti ja harmitti muutenkin. 

Kolmen viikon jälkeen saatiin ottaa lasta aamupäiväksi pois, kun se vaihdettiin XL-kokoon. Oli aivan mielettömän ihanaa kylvettää vauva ja päästä halimaan ilman lastaa. Samalla kuitenkin tuli pariksi päiväksi takaisin ne alun masikset, kun muisti, miten kivaa elämä ilman hoitoa sitten on. 

Ja sitä riemua, kun kuuden viikon hoito oli ohi! Kun lasta otettiin pois, vauva näytti siltä, että sen päässä soi George Michaelin Freedom. Meillä vauva ei aristellut vapautuneita raajoja yhtään, vaan lähti heti vispaamaan innostuneena. Oli myös todella ihanaa saada taas vauva syliin ilman välikappaleita. Ja vaikka lastan kanssa kaikki sujuikin ok, onhan elämä nyt kaikin tavoin kivempaa ilman sitä. Hoitoaika ei mennyt mun mielestä “tosi nopeasti”, kuten jotkut sanovat, mutta se on varmaan asenteesta kiinni. Ei kannattais olla tällainen valittajavaimo!

Vaikka marmatinkin tämän teksin alussa siitä, että imetysohje oli epäselvä, olen ihan super kiitollinen Kätilöopiston ja Lastenklinikan henkilökunnalle siitä, miten hienosti näitä asioita hoidetaan. Ennen kaikkea tämän kokemuksen jälkeen olen jälleen kerran tosi vaikuttunut suomalaisesta terveydenhuollosta. Ongelma bongattiin heti alkuunsa, joten nyt se on todennäköisesti fiksattu loppuiäksi meidän vauvalta. Hoitoon pääsi heti ja se oli ilmaista. Ne ovat upeita asioita.

Meidän perhe on hyvin onnekas, kun vauvan vaiva oli näin selkeällä hoidolla korjattavissa. Kaikki vanhemmat, jotka joutuvat viemään vauvoja useamminkin lääkäriin tai elävät jonkun pitkäaikaisen sairauden kanssa, ovat kyllä sankareita! 

Olisin itse halunnut lukea jonkun tällaisen kokemustarinan ennen lastahoidon alkua, joten siksi kirjoitin aika yksityiskohtaisesti. Mutta vielä riittää kuulkaas asiaa! Siksi teen vielä erikseen tekstin konkreettisista vinkeistä, jotka olisin tahtonut tietää lonkkaluksaation hoidosta ennakkoon. Vastaan mielelläni kysymyksiin kommenteissa, ja olisi muutenkin tosi kivaa kuulla muiden kokemuksista lonkkalastahoidon kanssa! 

Lue myös:

Sofian synnytyskertomus (1 ja 2)