Miten voi pärjätä ilmastoahdistuksen kanssa?

Tämä on rankka aihe, jonka käsittelyä olen vähän vältellyt. Ilmastoahdistus on hankala, monimutkainen ja potentiaalisesti myös ikäviä kommentteja keräävä aihe. Jotta saisin sanottua tästä jotain uutta ja kiinnostavaa, niin pyysin psykologi Julia Sangervoa haastatteluun.

Mulle ilmastoahdistus (ja oikeastaan ennemminkin ympäristöahdistus) on tunne, joka aaltoilee ja ilmestyy kausittain. Viime kesänä se oli ehkä tähänmenneisen elämän suurin. Heräsin välillä yöllä kauhuun, kun mietin, millainen tämä maailma on vaikkapa 2050 tai 2080, kun meidän lapset on aikuisia. (Tämä varmaan johtui ennen kaikkea siitä, että olin juuri synnyttänyt lapsen, ja hormonit ja suojeluvietti omaa vauvaa kohtaan olivat vahvat.)

Mä pidän itseäni aika rationaalisena ihmisenä (lol, kukapa ei), ja mulle toimii usein asioiden järkeily. Että mistä tässä nyt niin kuin “ihan oikeasti” on kyse. Että mitä mä pelkään?

Ilmastojutuissa suurin ongelma on just se, että kun ei tiedä. Katri Saarikivi kirjoitti Ukrainan sodan puhkeamisen jälkimainingeissa mielestäni erinomaisen kolumnin siitä, miten juuri epävarmuus ahdistaa. Siis jopa enemmän kuin tieto synkästä tulevaisuudesta.

(Enkä kaipaa tähän mitään Mauno Koiviston hyvin menemisen sitaattia. Kun juttu on nyt niin, että tiedemaailma tietää aika lailla varmuudella, että hommat ovat menossa huonoon suuntaan – jos asioiden kulkuun ei pysähdytä nyt.)

Lyhykäisesti: Mua ahdistaa se, että kaikenlaista kammottavaa saattaa tapahtun maapallon lämpenemisen ja luontokadon johdosta.

Mutta ehkä vielä enemmän ahdistaa se, että kaikenlainen kammottava olisi vieläkin ihan estettävissä, mutta sitten ei. Koska maailmassa on edelleen niin paljon ihmisiä (eli meitä hyväosaisia länsimaalaisia), joilla menee niin kivasti nyt (let’s face it, meillä on aika mukavaa juuri tällä hetkellä), ettei me sitten kuitenkaan oikein haluta muuttaa kunnolla mitään tai asettaa tarpeeksi painetta poliittisille päättäjille.

Ja sitten pahoja asioita tapahtuu. Ilmastokriisi kyllä näkyy jo monessa paikassa, Pakistanin tai Kalifornian tulvat, Euroopan ja Australian metsäpalot, jokien kuivumiset tulvat, lajien sukupuutot ja niin edelleen.

Nämä ovat tosi vaikeita aiheita, ja koska näiden ajattelemisesta tulee paha mieli, niin ihmiset saattavat usein olla kiukkuisia ja katkeria (syystäkin), hommat menee muiden syyttelyksi ja pahimmillaan riitelyksi.

Olen huomannut, että haluaisin keskustella ekologisesta kriisistä empaattisten ja hyvää tarkoittavien ihmisten kanssa. (En siis kaipaa samanmielisyyttä, kaipaan vaan empatiaa keskustelukumppania kohtaan.)

Tästä syystä mulla on esimerkiksi se Puistokatu 4:n vanhempien keskustelupiiri, jota vedän aina kerran kuussa. Livenä ja pehmeässä huoneessa näistä voi puhua rauhassa.

Jonain toisena hetkenä taas ei ahdista niin kovin, ilmastoasiat hautautuvat perus arjen alle – mikä on ihan hyväkin. Etenkin kun oma elämä ei ole vielä aidosti kestävää (blaablaa eläinperäinen ruokavalio, haave lentää veljen luokse Indonesiaan, mitä näitä nyt on, tavan länsimaisen ihmisen arkea ja unelmia). Ja toivoisin, että olisin pikemminkin tarmokas ja toimelias kuin ahdistunut. En mä haluaisi olla ahdistunut, enkä toivo, että ihmiset olisivat ahdistuneita – vaikkei tästä tunteesta pelkkää haittaa olekaan. Tästä lisää hetken päästä.

Kuitenkin tietoisuus näistä kriisesitä on koko ajan vähän bubling under omassa elämässä.

Niinpä yksi asia, mikä mua ihmetyttää, on se, että kun tämä on itselleni ja niin monelle läheiselle niin vahva ja kaikenlävistävä tunne ja olotila, niin miksi tästä sitten kuitenkin puhutaan niin vähän mediassa.

Mulla on välillä sellainen olo, että muut elää jotain eri elämää kuin minä, siis sellaista jossa pää on aivan puskassa ja mitään näitä asioita ei ole olemassa.

Mä luen lehteä ilmastokriisisilmälasit päässä, ja mulle melkeinpä jokainen asia on sellainen, joka vaatisi ainakin sivuhuomautuksena ympäristö/ilmastokulman. Etenkin talous.

Miten voidaan puhua jostain jäähallin rakentamisesta metsään ilman, että sanallakaan sanotaan, että tässä tuhotaan samalla tuhansia vuosia vanha peruskallio ja ihmisten lähimetsä? Miten voidaan riemuita jostain malmiesiintymästä ilman, että edes vikassa kappaleessa puhuttaisiin siitä, mitä ympäristötuhoa kaivos aiheuttaa seudulle? Emmä tiedä. Nämä on musta niin perustavanlaatuisia osia ihmiskunnan nykyisyyttä ja tulevaisuutta, etteivät ne ole mitään pieniä kainalojuttuja, vaan ihan sitä corea.

No niin.

Mä olen viimeisen vuoden aikana tutustunut instassa psykologi Julia Sangervoon. Hän on tutkinut ja puhuu instassa mielenterveydestä ilmastokriisin aikakaudella.

Mä kysyin Julialta, voisko hän antaa mulle blogiin pienen haastattelun, koska ajattelin, että hänellä olisi hyviä juttuja sanottavana myös teille.

Julia Sangervo uskoo, että ilmastoahdistus näkyy mielenterveyspalveluissa tulevaisuudessa yhä isommin.

Psykologi Julia Sangervo, mitä olet tutkinut?

Olen tutkinut ilmastoahdistuksen, -toivon ja -toiminnan suhteita toisiinsa. Keskeisin havaintoni on ollut, että ilmastoahdistus ja toivo ovat vahvasti yhteydessä ilmastotoimien tekoon. Se antaa viitteitä siitä, että ne ovat lähtökohtaisesti adaptiivisia, selviytymistä edistäviä tunteita – eivät häiriö, kuten julkisessa keskustelussa on usein epäilty.

Toinen keskeinen havainto on, että ilmastoahdistus ja -toivo ovat vahvasti yhteydessä myös toisiinsa. Ne eivät siis ole vastakohtia, kuten voisi ensialkuun ajatella, vaan osa samaa ilmiötä. On myös mahdollista, että ilmastoahdistuksen ja -toivon kokeminen samanaikaisesti voi olla vielä vahvemmin yhteydessä toimintaan kuin tunteet erillään. Ilmastoahdistus yksinään saattaa lamaannuttaa tai aiheuttaa kieltämisreaktioita, siinä missä pelkkä ilmastotoivo ei välttämättä luo toiminnalle tärkeää kokemusta uhan välittömyydestä.

Näiden samanaikaisuus voi auttaa muistamaan ilmastonmuutoksen olevan merkittävä uhka, mutta sellainen, jonka eteen voi ja kannattaa toimia

Millaisia arvioita siitä on, miten ilmastokriisi/luontokatokriisi vaikuttaa ihmisten mielenterveyteen nyt ja miten tulevaisuudessa?

Ilmastoahdistus ei siis lähtökohtaisesti ole häiriö, vaan luonnollinen reaktio luonnottomaan tilanteeseen, eli ilmastonmuutokseen. Mutta on keskeistä hahmottaa, että ilmastokriisi on silti merkittävä kuormitustekijä mielenterveydelle.

Ilmastokriisin mielenterveysvaikutukset ilmenevät sekä suorien että epäsuorien vaikutusten kautta. Suorat vaikutukset tarkoittavat ilmastonmuutoksen pahentamien luonnonilmiöiden vaikutusta mielenterveyteen (esim. helleaallot, metsäpalot, tulvat). Äärimmillään se tarkoittaa tilanteita, joissa esimerkiksi ihmisen asuinympäristö muuttuu elinkelvottomaksi ilmastonmuutoksen johdosta, mikä voi johtaa ilmastopakolaisuuteen. Tämä on myös potentiaalisesti hyvin traumatisoiva tapahtuma. 

Vaikka Suomessa on toistaiseksi säästytty ilmastonmuutoksen pahimmilta suorilta seurauksilta, näiden seurausten ja tulevien yhä pahempien seurausten kuulemiselta ei ole vältytty. Tämän tietoisuuden herättämät psyykkiset reaktiot ovat ilmastonmuutoksen epäsuoria, välillisiä psyykkisiä vaikutuksia. Ne syntyvät nähdessä etäältä ennennäkemättömiä muutoksia globaaliin ympäristöön sekä huolestuessa tulevista uhkakuvista. Tämä tarkoittaa sitä, mistä yleensä puhumme ilmastoahdistuksena.

Amerikan Psykologiyhdistyksen mukaan on oletettavaa, että niin ilmastoahdistus kuin muutkin ilmastonmuutoksen negatiiviset mielenterveysvaikutukset tulevat lisääntymään huomattavasti tulevaisuudessa – sitä mukaa, kun ilmastokriisin seuraukset pahenevat. Siksi siihen olisi tärkeää varautua jo nyt ja hahmottaa ilmastokriisi myös terveyden kriisinä ja osana mielenterveyskriisiä.

Sitten mua kiinnostaa ihan se, että miten ilmastoahdistus yleisesti ilmenee? Mitkä asiat lisäävät sitä? Kuinka ahdistuneita vaikkapa suomalaiset ovat keskimäärin ilmastosta?

Ilmastoahdistus voi vaihdella lievästä hyvin voimakkaaseen. Lievimmillään se vaikuttaa vain tunteisiin ja ajatuksiin, mutta voimakkaimmillaan se voi heikentää omaa toimintakykyä tai aiheuttaa psykosomaattisia oireita, kuten unettomuutta, pahoinvointia, sydämentykytyksiä.

On kuitenkin huomioitava, että voimakkaat oireet ovat selvästi harvinaisempia. Keskimäärin naiset, nuoret ja korkeasti koulutetut kokevat enemmän ilmastoahdistusta kuin muut.

Ilmastoahdistuksen kokemukseen voi vaikuttaa moni asia, vaikkapa vahva luontosuhde ja ympäristöstä välittäminen on yhteydessä ilmastoahdistukseen. Myös omat tiedon saanti esimerkiksi henkilökohtaiset kokemuksten ilmastonmuutoksen seurauksista, median käyttö ja sosiaaliset suhteet vaikuttavat. Eli kuinka paljon saa tietoa ilmastonmuutoksen pahenevista seurauksista.

Ilmastoahdistus on Suomessa yleistä. Käyttämässäni Sitran aineistossa vuodelta 2019 29 % nimesi kokeneensa ilmastoahdistusta. 15–30-vuotiaista 36 %. Toisaalta on keskeistä huomata, että moni ei halua kyselytutkimuksissa tunnustaa kokeneensa ilmastoahdistusta, jolloin esiintyvyys on todennäköisesti suurempaa.

Huoli on vielä yleisempää: Talouselämän tuoreessa selvityksessä yli 80% suomalaisista oli huolissaan ilmastonmuutoksesta tai luontokadosta. Huolen voi nähdä myös yhtenä ilmastoahdistuksen osana, joka on helpompi myöntää kuin ilmastoahdistus.

Myös kansainvälisesti katsottuna suomalaisten ilmastoahdistus on hyvin suurta. Esimerkiksi tuoreessa tutkimuksessa vertailtiin 28 maan nuoria aikuisia. Suomessa oli vertailumaista lähes eniten huolta ja ahdistusta (2. ja 3. sija), mutta toisaalta myös eniten positiivista toimintaa ympäristön hyväksi (1. sija).

Onko vinkkejä tilanteisiin, joissa ahdistus lamaannuttaa tai herättää keskellä yötä? Tiedän, että tekeminen lisää hallinnan tunnetta, mutta välillä hommat karkaa itselläni överiksi ja sitten vain lamaannun ja tulee epätoivoinen olo.

On tärkeää löytää omat rajat sille, milloin toimii ja milloin palautuu. Ilmastotoimintahan ei loppuisi koskaan, joten jos yrittää ratkaista ahdistusta vain tekemällä, palaa helposti loppuun. Eli että löytää omat keinot toimia omien arvojen mukaisesti ja milloin niitä tekee – ja milloin lepää ja palautuu.

Yö on lähtökohtaisesti lepäämisen ja palautumisen aikaa, joten jos herää yöllä ahdistukseen, kannattaa yrittää jollain tapaa aktivoida omaa parasympaattista, eli palauttavaa hermostoa. Siihen voi auttaa esimerkiksi rauhallinen syvähengittely, lämmin suihku, fyysinen läheisyys, mielikuvaharjoitukset, aistikokemuksiin keskittyminen tai rauhallinen musiikki.

Jos tuntuu, ettei saa unta, ei kannatta jäädä sänkyyn pyörimään, vaan tehdä hetki jotain muuta: esimerkiksi vaikka neuloa, tehdä palapeliä tai viikata pyykkejä. Jotain sellaista rauhallista puuhaa, joka saa keskittymään nykyhetkeen.

Miten ilmastoahdistus otetaan mielenterveystyössä tai mielenterveyskoulutuksessa huomioon?

Ei vielä tarpeeksi hyvin, asian tärkeyteen on herätty vasta viime vuosina. Tähän vaikuttaa myös se, että Suomessa on varsin vähän ilmastonmuutoksen mielenterveysvaikutuksia tutkineita ihmisiä.

Miten oppia elämään näiden vaikeiden tunteiden kanssa? Kun tämä tulee varmasti olemaan tavalla tai toisella läsnä koko loppuelämän.

On hyvä havainto, että vaikeat tunteet tulevat olemaan läsnä koko loppuelämän. Olen välillä verranut ilmastoahdistusta myös kuoleman käsittelyyn ja sen herättämiin vaikeisiin tunteisiin, koska molemmissa on kyse myös eksistentiaalisista kysymyksistä.

Minusta keskeistä on kohdata omat tunteita ja löytää itselle sopivia keinoja käsitellä niitä. Erityisen tärkeää on yhteisöllisyyden merkitys: että löytää toisia, jotka välittävät samoista asioista, joiden kanssa tunteita voi jakaa ja toimia yhdessä hyvien asioiden eteen. Tärkeää on yrittää löytää arvoa itsessään siitä, että elää omien arvojen mukaisesti riippumatta siitä, mihin ne johtavat.

Ei voi yksin ratkaista ilmastokriisiä, mutta voi olla omalla tavalla mukana myönteisessä voimassa ja liikkeessä paremman maailman eteen. Se voi antaa voimaa.

Muita vaikeita tunteita: raivo (kun päättäjät eivät tee asioille tarpeeksi nopeasti), pelko ja ärsyyntyminen. Miten diilailla näiden kanssa? Pelkään että katkeroidun ja kyynistyn, enkä haluaisi ruveta ihmisvihaajaksi. Etenkin kun oma käytös ei edes anna varaa moralisoida muita.

Mun mielestä kannattaa yrittää suhtautua kaikkiin tunteisiin niin, että ne antaa jotain arvokkaita viestejä siitä, mikä itselle on tärkeää. Niitä voi olla välillä raskasta ottaa vastaan ja ne voi olla tosi väsyttäviä, mutta silti tärkeitä. Raivo voi olla kuitenkin tärkeä toiminnan motivaattori!

Somenäkökulmassa mietin sitä, että voiko rajata sitä, millaiselle sisällölle itseä altistaa, jos se herättää ikäviä fiiliksiä, jotka ei auta eteenpäin. En esim. itse kauheasti seuraa ihmisiä, joiden somesisältö perustuu vahvasti ylikuluttamiselle, koska sen seuraaminen tuntuu pahalta, mutta ei auta itseäni eteenpäin.

Sen kompensoimiseksi voi seurata ihmisiä, joiden toimintaa ihailee ja joka motivoi itseä: ihmisiä, jotka elää hyvää elämää, mutta pyrkii kestäviin valintoihin. Se luo toivoa. Samoin se, kun pystyy kiinnittymään ihmisiin ja yhteisöihin, joiden kanssa on yhteisiä arvoja ja tavoitteita.

Miten pärjätä kognitiivisen dissonanssin kanssa? Sillä kyllähän minäkin koko ajan teen kaikkea ilmastopaskaa, syön välillä lihaa, omistan kesämökin jota lämmitän peruslämmöllä talvisin jne.

Oman jaksamisen kannalta on äärimmäisen tärkeä hahmottaa, että on mahdotonta elää täydellisesti ja oma elämä väkisin kuluttaa luonnonvaroja. Oman motivaation kannalta on tärkeä kiinnittää huomiota siihen, mitä tekee jo ja ottaa askelia kerrallaan kohti niitä omia tavoitteita.

Loppujen lopuksi on tärkeä nähdä, että tarvitsemme ennen kaikkia laajoja yhteiskunnallisia muutoksia ja kansainvälisesti sitovia sopimuksia ilmastokriisin ratkaisemiseksi. Vaikuttavimmat ilmasteot ovat siksi yhteiskunnallista vaikuttamista, vaikka myös yksilöiden teoilla on tärkeä rooli. Tarkoitan tällä sitä, että pitää katsetta myös isommassa kuvassa.

Mistä ihmiset puhuvat yleensä, kun he puhuvat ilmastoon/ympäristöön liittyvistä tunteista tai omasta mielenterveydestään?

Monenlaisista asioista: siitä, miten tilanne kuormittaa itseä ja herättää epätoivoa. Toisaalta moni pystyy kanavoimaan vaikeita tunteita toimintaan ilmaston puolesta, mikä voi herättää hyvää oloa. Moni kuvaa myös yhteisön merkitystä siinä, ettei jää yksin näiden asioiden kanssa.

Moni myös kuvaa ristiriitaa, mikä herää siitä, kun kuulee jatkuvasti pahenevista ilmastonmuutoksen seurauksista, mutta yhteiskunnalliset toimet asian eteen laahaavat perässä. Ilmastotunteista keskustellessa ilmenee usein myös syvä välittäminen maailmasta ja luonnnosta.

Otetaanko tätä vielä tarpeeksi vakavasti, että tästä on tulossa myös mielenterveydellinen ongelma?

Mielestäni ei. Ilmastonmuutoksen mielenterveysvaikutuksiin ei ole vielä laajasti herätty. Suuri osa päättäjistä tuntuu ajattelevan, että ongelma ratkeaa sillä, että ihmisille ei kerrota ilmastonmuutoksesta, mutta tässä jää täysin huomiotta ilmastonmuutoksen suorien vaikutusten seuraukset mielenterveydelle.

Esimerkiksi Suomessa tehdyssä Reija Ruuhelan väitöskirjassa kävi ilmi, että kaamosoireilu tulee lisääntymään ilmastonmuutoksen myötä, kun talvet pimenevät pilvisyyden lisääntymisen ja lumen määrän vähentymisen kautta. Tämä vaikuttaa myös lisäävän itsemurhakuolleisuutta.

*

Kiitos Julia Sangervo! Nämä olivat mun mielestä kiinnostavia ja aihetta hyvin selittäviä juttuja.

Suosittelen muuten ehdottomasti seuraamaan Juliaa instassa. Hän puhuu mielenterveysaiheista siellä poliittisesti ja yhteiskunnallisesti, kiinnostavia juttuja.

Uskon, että tulen käsittelemään tätä aihetta vielä vastaisuudessakin, Julian pointeista heräsi mulle monia ajatuksia.

Previous
Previous

Kolmen kanssa

Next
Next

Juuri sellaista elämää