Juuri sellaista elämää

Tänään tunsin oloni onnelliseksi. Oli jo aikakin, tässä on vänisty jos jonkin aikaa.

Alamme vihdoin olla terveitä, mikä tarkoittaa viikon mittaisen kotona kykkimisen loppumista. Olin aamupalalla äidin ja hänen puolisonsa kanssa, puistossa Niinan ja lasten kanssa ja sitten vielä iltapäivälenkillä Marian kanssa. Kaikki sellaisia juttuja, joista tulee hyvä mieli.

Ja tuo aurinko.

Se on niin taianomaista, mitä mielelle tapahtuu, kun aurinko tulee fanfaarien kanssa esiin. Tässä minä olen, tätä sinä olet kaivannut, ja syystä oletkin!

Yhtäkkiä tunnen oloni toiveikkaaksi. Alan haaveilla asioista, näen ympärilläni kaiken sen kivan, mitä minulla on. Ja sitä on paljon.

Meillä on ollut ystäväni Marian kanssa tapana käydä joka sunnuntai lenkillä. (Tämä lauantai oli poikkeus.) Yleensä juostaan, mutta nyt kun maa on ollut niin jäässä, ollaan vain kävelty. Tätä on jatkunut jo vuosia, ollaan asuttu lähekkäin lähemmäs kymmenen vuotta ja sitä ennenkin, kun asuttiin molemmat Kruununhaassa, meillä oli tapana käydä sunnuntailenkeillä.

Nyt kun välillä mietin muuttamista, niin pitää painaa mieleen: nämä ovat mulle viikon kohokohtia. Pitää siis asua niin lähellä, ettei sunnutailenkki ei joudu uhatuksi. Palaan joka kerta lenkillä paremmalla tuulella, vaikka olisin lähtenyt sinne hyvillä mielin. Etenkin sunnuntaille tarvitsee tällaisen viikon pakettiin laittamisen ja orientaation seuraavaan, ja siihen nämä ovat mestarillisia.

Aina välillä mietin, horisenko itsestäni aivan liikaa Marialle ja annanko hänelle tarpeeksi tilaa, mutta no, ei hän ole ainakaan vielä valittanut tästä. Ei ole niin kipeitä juttuja, ettenkö voisi selittää niitä näillä lenkeillä. Mutta yleensä me kyllä nauretaan. Näillä lenkeillä on kirjoitettu mun tietokirjat, suunniteltu uramuuvit ja puhuttu lapsien asiat. Ja puitu tietenkin kaikki ajankohtaiset hommat.

Uskon ja toivon, että me käydään näillä lenkeillä vielä mummoinakin.

Tämä viikon kipeys on ottanut vähän koville (siis etenkin, kun ollaan oltu about koko tammikuu kipeinä, mutta nyt siis tuplakipeinä). Pitäisi muistaa, että lapset kuulee kyllä kaikki meidän aikuisten jutut ja painaa ne mieleensä.

Yhtenä päivänä huusin Tikille, että “tämä ei ole sellaista elämää, jota mä haluan elää”. (Kyse oli siitä, että meillä oli taas jotenkin niin sotkuista – ja siis, mä olen välillä hyvin draamaan taipuvainen ihminen.) Asia sovittiin ja elämä jatkui.

Eilen Didi kikatteli illalla mun sylissä, ja kysyi yhtäkkiä: “Äiti. Onko tämä sellaista elämää, jota haluat elää?”

Aaaaah! Vähän tuli pieni syyllisyys pintaan! (Lapsuuden traumat, in the making.)

Mutta vastasin tietenkin: “Kyllä. Tämä on juuri sellaista elämää, jota mä haluan elää. En voisi kuvitella mitään kivempaa kuin elää sun äitinä.”

On tämä elämä kyllä sillä lailla kummallista, että tällä viikolla on ollut monia päiviä, kun olen vain odottanut ajan kulumista ja sitä, että kipeät lapset saa peiteltyä uneen. Sitten kuitenkin samalla olen ollut aivan rikki (taas vaihteeksi) siitä, että laitoin kiertoon meidän vauvan hoitoalustan ja pesin vanhat äitiyspakkauksen makuupussit ja laitoin ne pois. Me emme tarvitse niitä enää. Meidän vauvan vaippaa ei todellakaan vaihdella enää missään pesukoneen päällä (se on aivan uskomattoman nopea kiepsahtelija), eikä se enää köllöttele missään lattialla toimettomana. Päinvastoin, hän toimii.

Haikeus on vedellyt läpi sydämen niin viiltävänä, että olen ainakin yhden kerran lukittautunut vessaan itkemään tätä.

Get a grip Julia!

Ja olen minä tietenkin siitäkin haikea, että meidän esikoinen, joka syntyi siis eilen, täyttää seitsemän vuotta. Seitsemän on jo niin iso! Tästä ehkä vähän lisää myöhemmin, meidän pienestä seitsemänvuotiaasta.

Vaikka meillä on ollut vähän rankkaa, lapset ovat kinastelleet, Didi on leikellyt saksilla niin yöpaitaansa kuin hiuksiaankin (“Äiti mä tein vähän hupsuja juttuja”), on ollut sotkua ja on pitänyt ruokkia perhe viidesti päivässä, niin silti jollain oudolla tavalla olen myös ollut tällä viikolla aika onnellinen. On ollut sellaisia kivoja hetkiä, joista tulee mieleen koronakevät 2020, sen hyvät puolet. Hitaasta ajan kulumisesta ja yhdessä olemisesta.

Hengaillaan yhdessä olohuoneessa, vauva konttailee pöydän alla tai siirtyy sohvaa pitkin eestaas. Didi maalaa tai muovailee, Alppu pelaa Nintendo Switchillä. Muistojen bulevardi soi, aurinko paistaa ikkunasta sisään.

Olen miettinyt, että nämä ovat juuri mun ihmisiä, heitä joiden kanssa haluan olla paljon. Mun jengi, jonka kanssa elän juuri sitä elämää.

Mutta joo. Oli kyllä aivan jumalaisen ihanaa nähdä tänään kunnolla myös perheen ulkopuolista elämää.

Huh!