Syysmökillä on suloista
Aina kun mä mietin Helsingissä, että jaksaako pakata kolme lasta ja itsensä ja matkustaa ratikalla, junalla ja paikallisbussilla meidän huvilalle Turkuun yhtä viikonloppua varten… niin vastaus on KYLLÄ. Kyllä jaksaa.
Täällä on vain niin ihanaa. Vuokra-autolla tänne tulee meiltä ovelta ovelle noin 2,5 tuntia, mutta lapset tykkää enemmän matkustaa junalla ja tietyllä tapaa junailu on helpompaa: ei tartte hakea autoa ja kiinnittää turvaistuimia ja sen semmosta. Toki julkisilla matkaan menee semmonen 4–5 tuntia (riippuen siitä, miten Turun bussiaikataulu sattuu sopimaan), mutta usein jo matka tänne on oikeastaan aika kiva, osa elämystä.
Täällä me olemme sitten tehneet perheen kesken kaikenlaisia mökkihommia. Kerätty metsästä puolukoita ja sieniä (Alppu keräsi isoon ämpäriin 1 puolukan ja oli siitä hyvin ylpeä!), saunottu ja minä pulahdin järvessäkin.
Syksyn värit alkavat vaihtua ruskan palettiin, ja tähän aikaan aina muistan, että ai niin, syysmökkeily on ihan yhtä ihanaa kuin kesälläkin mökkeily.
Mä olen viime aikoina kiinnostunut uudella tavalla metsästä. Oon aina nauttinut metsässä käpöstämisestä, mutta nyt tosiaan vaikuttaa siltä, että saan itselleni palan metsää ja ehkä myös ostan sitä vähän lisää, jos hinta menee kohdilleen.
Ajattelen omistamani metsää sijoituksena. Ja tällä tarkoitan sitä, että tuotto on varmuus siitä, että sitä ei hakata ja minä ja lapset saamme vaellella täällä tästä iäisyyteen ilman pelkoa metsään koskemisesta. Myös monimuotoisuusasiat kiinnostavat nyt ihan uudella tavalla, kun olen tuon UPM-yhteistyön kautta tajunnut, miten vähän luonnontilaista metsää on, miten 4000–5000 lajia on riippuvaisia lahopuusta ja miten näihin pitää ehdottomasti kiinnittää jatkossa huomiota.
Meidän metsä ei ole koskematon, täällä on joitain vuosia sitten tehty harvennushakkuu, minkä toivon jäävän tämän metsän viimeiseksi.
Ymmärrän kuitenkin tosi hyvin, että joillekin metsä on myös keino saada rahaa puilla. Moni on kysynyt, miten sen voi tehdä mahdollisimman luontoystävällisesti. Tätä pyrin selvittämään tänä syksynä lisää (ja olenkin jo aiheesta tehnyt pari postausta eri kanteilta, mutta sellainen kunnon tiivistelmä puuttuu).
Viikonloppuna oli myös Metsämarssi, jossa vaadittiin hallitukselta mm kaikkien luonnontilaisten metsien suojelua. Niitä on Suomessa enää 2,9 % metsästä, joten musta on aivan no brainer, että ne pitää suojella — maksoi mitä maksoi (eikä se todellisuudessa edes maksais hirveästi rahaa).
Kun tietää metsästä enemmän, se kiinnostaa enemmän. On ihana bongailla haapoja, jotka ovat monen eliölajin suosikki ruokailu- ja asumispaikkana. Puhumattakaan hienoista vanhoista keloista, joissa on kymmeniä koloja.
Pitää alkaa perehtyä paremmin metsän lajeihin, uskon että se vain lisää metsässä vaelteluata saatavaa nautintoa.
(Tiedän, olen tässä suhteessa täysin late bloomer!)
Tuntuu, että lapsetkin jotenkin nahistelee täällä vähemmän kuin kaupungissa. On lääniä olla (tää meiän huvila on siis isompi kuin meidän kerrostalokämppä, puhumattakaan siitä että ulos on helppo mennä. Nyt on ollut niin lämmintä, ettei ole tarvinnut vetää muuta kuin fleece päälle).
Didi on kertonut, että hänen etunimensä on Havu ja sukunimi on Helmi. En tiedä, mistä on nämä keksinyt, kuulostaa vähän siltä kuin me asuttais Käpylässä.
Olin jo ajatellut, että tämä olisi vuoden viimeinen kerta, kun tullaan tänne lasten kanssa, mutta kyllä tuntuu siltä, että pakko tulla vielä syyslomalla. Aikuisten kesken tänne voi tulla vuoden ympäri, mutta lasten kanssa talvella saattaa olla vähän raskasta, kun ulkona on niin nopeasti pilkko pimeää ja sisällä ei ole niin paljon tekemistä.
Nyt illaksi tulin tänne siskon Sofian luokse (joka muutti keväällä Turkuun). Hän on hoitovapaalla, niin me voidaan viettää kunnol Turun lattemamalifeä koko maanantai. Ah!
