35 on aikuisen ikä

Kolkkönt viis. Lapsena ajattelin, että tämä on aivan todella aikuinen ikä. Ja nyt aikuisena ajattelen, että niinhän se onkin.

Mulla on nykyään vahva tunne siitä, että olen nimenomaan aikuinen. Pystyn tekemään päätöksiä ja ottamaan vastuun niistä. Uskon monissa asioissa enemmän itseäni kuin jotain netin pirjoa tai edes jotain oikeaa auktoriteettiä.

Mulla on kolme lasta ja mökkilaina. Ei tämmösillä spekseillä voi kutsua itseään muuta kuin aikuiseksi naiseksi-mä-oooon.

Ja edelleen olen sitä mieltä, että elämä on koko ajan, ihan koko ajan, parempaa. Vähän kyllä mietin, että koska alkaa laskusuunta, tai edes tasaantuminen, että elämä olisi yhtä hyvää kuin viime vuonna. Tai koska se ehkä alkaa huonontua. Vai alkaako koskaan? Mutta sitten laitan sen ajatuksen syrjään, koska se on ehkä vähän masentava kela.

Jörn Donner sanoi joskus, että nelikymppisenä elämä on parhaimmillaan:

Nelikymppisenä pystyi ryyppäämään, naimaan, kirjoittamaan ja urheilemaan suurin piirtein saman vuorokauden aikana.

Että kyllä tässä näitä ihania vuosia on vielä jäljellä, jos on Jörkkaa uskominen.

Mä pääsin haastattelemaan yhtä työprojektia varten Leo Straniusta tässä hetki sitten. (Tästä projektista lisää heti elokuussa!) Tykkään tosi paljon Leon “sanomasta”. Musta hänet on hieman väärin ymmärretty sen Hesarin jutun jälkeen, joka kertoi tehokkuudesta. Tai siis ihmiset jotkenkin järkyttyi siitä, että Leo haluaa optimoida elämäänsä ja koki, että hän vaatisi samaa muilta. (Tää on aikamme kuva: jos joku sanoo tekevänsä jonkun asian tietyllä tavalla, joka ikisen netin sepon kuuluu ajatella, että nyt hän vaatii juuri minua toimimaan näin. Newsflash: ei vaadi. Hän on eri ihminen kuin sepi.)

Luin myös Leon Tehokkuuden taika -kirjan, ja siitä sekä Leon haastattelemisesta käteen jäi ennen kaikkea tämä:

Elämä on ainutkertaista ja aika siinä on rajallista. Niinpä se pitää ihan oikeasti käyttää itselleen merkityksellisiin asioihin. Sellaisiin, jota tehdessä kokee pitkällä aikavälillä onnellisuutta. Onnellinen ei ole pakko olla, oikeastaan vaatimus siitä, että aina pitäisi olla onnellista, on paineinen ja toksinen. Leo kuitenkin kysyy itseltään tasaisin väliajoin: Käytänkö aikani sellaisiin asioihin, jotka ovat minulle merkityksellisiä? Jos tämä olisi elämäni viimeisin vuosi, niin olisinko tyytyväinen siihen, mihin sen olen käyttänyt?

Musta nämä on arvokkaita kysymyksiä, joita ehkä nimenomaan kesällä, kun on lomaa ja aikaa ajatella, voi kysyä itseltään. Tai sitten vähän useamminkin niin, että voi kalibroida omaa elämäänsä aina pikkuisen haluamaansa suuntaan – näin välttää sitten viisikymppisenä sellaisen totaalisen ja ehkä vähän väkivaltaisenkin elämäntavanmuutoksen, jossa pitää ostaa prätkä ja lähteä kiertämään maailmaa ja jättää kaikki taaksensa. (Tai ainakin Leo sanoi näin.)

Hyvä elämä koostuu kolmesta jutusta:

Työstä, joka tuottaa maapallolle enemmän hyvää kuin pahaa. (Ja joo, tämä on iso etuoikeus, mikäli pystyy valitsemaan sellaisen työn – moni ei todellakaan pysty, etenkään vaikkapa jossain köyhässä eteläisen pallonpuoliskon maissa.)

Ajasta, jonka viettää itselleen tärkeiden ihmisten kanssa, kuten perheen ja ystävien.

Ja sitten sellaisesta self caresta, kuten nukkumisesta ja urheilusta (ja ehkä kirjoittamisesta, juomisesta ja naimisesta?).

Jos mietin näitä kolmea peruspilaria, niin mulle välillä työ nappaa vähän liian ison osan elämää. Niinpä aika ystävien ja nukkumisen parissa kärsii. Mutta sitten pitää tehdä sitä pientä kalibrointia. Ettei tartte tehdä 15 vuoden päästä jotain himmeetä elämänkäännöstä, ostaa sitä prätkää ja lähteä Alpeille ajelemaan. Mua ei nimittäin prätkät kiinnosta yhtään.

Nyt olen 35 vuotta, ja voin sanoa, että aika onnellinen olen juuri nyt.

Kuvat otti ystäväni, lahjakas Lauri Hovi vieraillassaan meidän huvilalla mun synttäreiden aattona.