48 tuntia coolin ihmisen elämää

Olen niin kaivannut coolina olemista.

Maailman siisteintä on kävellä kadulla, kuunnella semmosta musiikkia jota kuunnellessa ajattelee että coolit ihmiset kuuntelee tämmöstä musiikkia (uutta intersektionaalista räppiä, Oskari Onnisen parastajuurinytlistaa tai sit Lana Del Reyn semi-itsetuhoista huokailua). Voi ehkä nyökytellä päätään niin huomaamattomasti ettei sitä oikeastaan voi tunnistaa nyökyttelyksi. Musta anorakki roikkuu just sopivalla tavalla, hupunkin voi vetää pään yli, mikäli haluaa viedä tilanteen niin pitkälle.

Voi asettua itsensä ulkopuolelle ja omahyväisyyttä tihkuen katsella omaa meininkiä: tuolla tommonen vaan kävelee, cool ihminen.

Sitten näkee ystäviään, pizzalla, kaljalla, Aikuiset-sarjan mattolaiturilla, juo ennen pilkkua (kello 19) viimeisen shotin ja ajattelee, että näiden tyyppien jutut on niin hauskoja, että ne pitäisi pakata johonkin taskutuhkakuppiin ja säännöstellä myöhemmin uudestaan esiin niihin hetkiin, kun mikään ei naurata.

Menee kavereiden kanssa vielä takaisin työhuoneelle, painelee Speden spelit -laitteen vilkkuvia pylpyröitä (meidän työhuoneella on alkuperäinen Speden laite, Teemu Keisteri osti sen Ylen jostain tavara-arkistosta), istuu nahkasohvalla ja pilkkaa miespuolista ystävää, joka yrittää spleinata synnytystä kahdelle naiselle, jotka ovat synnyttäneet kaksi lasta.

Voi katella ulkopuolelta omaa menoa ja ajatella taas itsetyytyväisyyden vallitessa, että tommosta elämän kuuluukin olla.

Tämmöstä elämää minä olen saanut viettää nyt 48 tuntia.

Didi on ollut meidän äidin luona unikoulussa ja Alppu Josin kanssa huvilalla, minä olen ollut kotina ihan yksin. Tätä ei ole tapahtunut elämässäni kahteen vuoteen, ja tämä on ollut niin ihanaa.

Olen miettinyt tätä paljon ja tullut siihen tulokseen, että on melko mahdotonta olla lasten kanssa ja cool. Coolius pakenee vanhemmuutta, ja se johtuu siihen, että cooliuteen kuuluu tietynlainen etäisyys, mystisyys. Että voi jakaa itsestään just sen verran kuin haluaa, olla hiljaa silloin kun haluaa ja pitää omat tunteensa piilossa. Voi pitää kasvoillaan semmosta vähän välinpitämätöntä ilmettä.

Lasten kanssa mikään tästä ei onnistu. 1-vuotiaan kanssa ei voi olla yhtään etäinen, pitää olla super läsnä tilanteessa. Ei ole aikaa asettua ulkopuolelle katselemaan omaa meininkiä, kun pitää estää että se yksivuotias ei juokse Mäkelänkadulle. Silloin ei kuunnella mitään musiikkeja vaan 5-vuotiaan jorinaa Darth Maulin motiiveista elämässä.

Myöskään omia tunteitaan ei voi lasten kanssa pitää sisällään. On pakko nauraa niiden älyttömyyksille ja suuttua niiden järjettömyyksille. Ei pysty olemaan tyyni tai rauhallinen koko ajan.

Pitää maanitella, että tule nyt syömään tule nyt tulenyt tulenytjo. Jos et nyt tule niin. Toisen ihmisen suostuttelu tai käskeminen ei voi ikinä täyttää cooleuden määritelmää.

Käytännön asioiden hoitaminen, vaipan vaihtaminen, kurkkuvoileivän valmistaminen ja tarralenkkareiden siirtäminen oikeisiin jalkoihin. Ei rippeitäkään katu-uskottavuudesta.

Mitä tulee johonkin ulkonäköasioihin ja sisustukseen, niin joo, on olemassa semmosta dekadenssia sotkua (sekalaisia kirjapinoja ja ehkä joku lakastunut kukkakimppu) tai boheemia likaisuutta (paidanhelmaan pirskahtaneet punaviinitahrat), mutta lasten kanssa ne sosetahrat mekossa ja pikkulegot eteisen lattialla… ei ne vaan.

Joskus kun kuulen, että joku mun mielestä super cool ihminen on saamassa lapsen, munt täyttää sellainen vahingoniloinen riemu. Hah hah hah, se joutuu luopumaan cooleudestaan nyt. Se varmaankin vielä vähän aikaa ajattelee, että sen elämä ei muutu, että just se on semmonen poikkeusyksilö joka saa lapsen mutta on edelleen cool sen jälkeenkin. Mutta kyllä se vielä sitten tajuaa, että cooleuden päivät on nyt takana päin. Kukaan ei pysty taistelemaan vanhemmuuden tuomaa epäcooleutta vastaan.

HAHAHAHAHAHAHHA!!!!

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivätkö cooleuden päivät olisi vielä edessäpäin taas. Kyllä minä ainakin aion taas sitten olla tyylikäs, ihana, eteerinen, etäinen, suorastaan mystinen sitten, kun lapset eivät vaadi enää niin paljon maanittelua ja komentelua ja pyllyn pyyhkimistä.

Ja tässä välissä voi maistella tämmösiä hetkittäisi cooleuden häivähdyksiä.

Mutta nyt tämä juna saapui Turkuun ja minä menen pusuttelemaan Didiä, joka oli kuulemma ehtinyt kadulla huudella toiveikkaana jollekin random-sauvakävelijälle ÄITI ÄITIIIH, niin ikävä hänellä oli minua ollut.

Ja niin coolina hän minut näkee.