Aika muistaa itsensä

Kun raukeat ja aikatauluttomat päivät ovat jatkuneet tarpeeksi pitkään, loma tuo tullessaan sen hetken, jolloin alkaa muistaa, että ai niin, minähän olen tällainen.

Minä ajattelen tällaisia ajatuksia, toiveeni ja haaveeni ovat tämänkaltaisia, näistä jutuista minulla on vahvoja mielipiteitä ja nämä asiat kiinnostavat erityisesti. Tunnen tällä tavalla näissä tilanteissa ja nautin erityisesti näistä jutuista. Miten olinkaan unohtanut sen?

Sitä lukee ehkä kirjan, joka istuttaa päähän hienon uuden ajatuksen, josta ajattelee, että tämän oivalluksen otan käyttöön arjessanikin. Tulee innostunut olo omasta elämästä ja sen tarjoamista mahdollisuuksista, ylipäänsä tuntee, että sitähän voisi elää vähän isommalla vaihteella ja nähdä oma elämänsä vähän laajemmasta perspektiivistä. 

Nämä tunteet ja ajatukset nousevat erityisesti ulkomaan matkoilla, kun näkee ja kokee paljon uutta ja jopa pakahduttavaa. Mutta ihan myös kotona lomaillessa, kun antaa itselleen aikaa päästää sen kaiken päähänsä.

Ja kuten tiedätte, kun palaa töihin ja arkeen ja kaikkiin rutiinihommeleihin, sellainen elämästään valaistumisen tunne haalistuu pikkuhiljaa käytännön juttujen tieltä. Suuret ajatukset karkaavat päästä monien pienten tieltä.

Ja se on ihan ok. Ensinnäkin musta tuntuu, että ei ole loppujen lopuksi mielelle kauhean terveellistä miettiä koko ajan, millainen minä olen, mitä minä haluan, mitä haaveita minulla on tai mitä minä tunnen juuri nyt. Vähemmästäkin ihminen sairastuu, koska ei mieli jaksa prosessoida kaiken aikaa isoja ajatuksia, eikä etenkään pelkästään miettiä minua itseään.

Toiseksi, mä en usko sellaiseen downsiftausmeininkiin, että ihminen ei tekisi töitä, vaan pelkästään haahuilisi kahvilasta toiseen, katselisi unelmoiden neilikoita maljakossa illasta iltaan ja jokainen päivä olisi silkkaa nautintoa ja itsensä etsimistä. Kyllä välillä pitää suorittaa ehkä vähän epämiellyttäviäkin juttuja, painaa eteenpäin ja saada tulosta aikaiseksi. Ja tietysti rahaa elämiseen. Säilyy semmonen hyvä tasapaino nautinnon ja suoritusten välillä, syvällisten pohdintojen ja arjen pikku hommeleiden.

(Ja toki arjessakin tulee niitä isoja oivalluksia, muttei välttämättä samalla volyymilla kuin sillon, kun pää on täysin vapaa ja vastaanottavainen.)

Mutta vielä siitä lomasta ja itsensä muistamisesta. Se on tosi tärkeää!

Musta tuntuu, että olen tehnyt juuri sitä tässä viimeisten viikkojen aikana. Mulla on ollut tosi paljon aikaa miettiä itseäni ja maailmaa ja tehdä kaikkea sellaista, joka virkistää mieltä ja saa uudet ajatukset virtaamaan. Olen tavannut ennätysmäärän vanhoja ystäviä ja tutustunut paremmin muutamiin tosi kivoihin ihmisiin, jotka ovat aiemmin olleet ennemminkin tuttavia. Jokaisesta tapaamisesta on jäänyt jotain mietittävää. Olen lukenut kiinnostavia kirjoja ja katsonut elokuvia, jotka ovat jääneet pyörimään päähän pitkäksi aikaa. Lisäksi olen tehnyt vähän sellaista nostalgista luopumistyötä nuoruudestani järjestämällä valokuva-albumia menneistä vuosista.

Kaikki tämä on saanut mut voimaan tosi hyvin.

Ehkä joku nero ja kiltti ihminen jossain on ajatellut, että annetaan niille tuleville äideille sellainen reilu kuukauden mittainen aika ennen lapsen syntymää, jonka aikana ne voi muistaa, keitä ne on. Sitten niistä tulee onnellisempia ja tasapainoisempia äitejä ja ne osaavat kasvattaa lapsistaan onnellisia ja tasapainoisia ihmisiä.

(Okei, mä tiedän, että tuo tuskin on ollut hallituksen tai ay-liikkeen agenda äitiysvapaan säätämiseen, ja normaalisti moni on tässä vaiheessa jo lapsen pää puoliksi ulkona kohdusta eikä aivokapasiteetti todellakaan riitä minkään transsukupuolisten identiteetin rakentumisen pohdintaan. Olen vain itse tosi onnekkaassa tilanteessa siksi, että olen ollut täysissä ruumiin voimissa, ja nyttemmin myös sielun voimissa!)

Sanotaan, että raskauden loppuvaiheessa nainen tuntee kaiken tosi vahvasti ja voi alkaa itkeä tv-mainosta katsellessa. Musta tuntuu, että mun kohdalla kyse ei niinkään ole mistään hormonijutuista, vaan yksinkertaisesti siitä, että mulla on ollut aikaa tuntea kaikenlaista. (Esimerkiksi tässä yksi yö heräsin pohjattomaan suruun siitä, että Jack kuolee Titanicin lopussa. Nähtävästi mun mieli koki tarpeelliseksi surra tätä tragediaa vielä näin 19 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen.)

Mun sisko tosin sanoi, että kun se vauva sitten tulee, kaikki tunteet kymmenkertaistuu: niin onnen kuin surukin. Ja siinä kohdassa sitä voi ihan syyttää niitä hormoneja (ja tietty väsymystä, väsyneenä tunteet voivat olla melko massiivisia, paitsi sitten kun on niin väsynyt, ettei tunne enää mitään). Mutta saa nähdä, miltä Casablancan loppuratkaisu sitten musta tuntuu.

Kun lapsi saapuu, tiedän, että elämä muuttuu hyvin perustavanlaatuisella tavalla. Elämä jakautuu aikaan ennen lasta ja lapsen jälkeen. Sen jälkeen ei ehkä ole enää pitkään aikaan tilaa pohdiskella minua ja minun tuntemuksiani. Ja suoraan sanottuna, se tuntuu tosi terveelliseltä. On ihana ajatus, että alan laittaa jonkun toisen ihmisen onnen mun omani edelle (tai siis, kun se on onnellinen, mäkin olen onnellinen).

Mutta juurikin tästä syystä on tuntunut tosi tärkeältä vielä kerran muistaa itseni, ja siihen tämä äitiysloman alku on ollut kyllä aivan täydellistä aikaa.

Kuvat: Vietin pitkän viikonlopun vanhassa kotikaupungissani Turussa, oli fanttastista!