”Lapsi on huono varallisuusmuoto”
Jokainenhan meistä tulevista vanhemmista pohtii jossain vaiheessa ennen lapsen syntymää tätä isoa ja tärkeää kysymystä: Mitä lapsi tarkoittaa mikrotalousteorian näkökulmasta?
Tähän pohdintoon kietoutuu monenlaisia arjen mietteitä, kuten: Miten pääomamarkkinat ovat vaikuttaneet omalla kohdallani lapsen kysyntään? Mikä lapsiluku olisi optimaalinen, jotta lapsien laatu säilyisi plusmerkkisenä? Toimiiko lapsi kuten tavallinen normaalihyödyke vai pitääkö tässä ottaa huomioon tulojousto?
No, onneksi olin tuossa taannoin eräällä taloustieteen luennolla, jossa väestötaloustieteen lehtori Ulla Lehmijoki Helsingin yliopistosta puhui lapsen hankkimisesta mikrotaloustieteen kannalta.
Uskon, että teen meille kaikille palveluksen referoimalla tämän luennon sisällön teille. Näin ette jää näiden mikroteoriapohdintojenne kanssa ihan yksin.
Miten taloustieteiijä voisi lähestyä lapsen hankkimista mikroteorian kannalta?
”Silloin kun ehkäisyä ei vielä ollut, lasta oli pakko pitää Jumalan lahjana. Muuten sellaisen tuloon oli aika vaikea suhtautua”, Lehmijoki aloitti.
Mutta ei nykyään, syntyvyyden säännöstelyn aikana!
Nykyäänhän me tiedetään, että lapsi on hyödyke. Meillä täällä länsimaissa lapsi on rationaalinen valinta ja lapsen hyvinvointi tuo hyötyä vanhemmille.
Mutta ei pidä unohtaa sitä, että toki lapsi on myös kustannus. Paitsi rahallinen, lapsi tuo mukanaan myös vaihtoehtoiskustannuksia, kuten ajan.
”Lasten hankkiminen on hyvin aikaintensiivistä. Jos vertaa vaikka teatterissa käymiseen: siellä menee pari tuntia. Lasta sen sijaan joutuu kasvattamaan melko aikaintensiivisesti kaksikymmentä vuotta”, Lehmijoki huomautti.
Näin ollen lapsi on budjettirajoitteinen hyödyke; lapsia ei voi hankkia rajatta. Ja mikä tärkeintä, aika vaikuttaa paitsi lasten määrään, myös lapsen laatuun.
”Millainen yksilö sieltä sitten 20 vuoden kuluttua putkahtaa työelämään? Onko se laadukas? Onko esimerkiksi kielitaitoa?”
Lapsen määrän ja laadun suhdetta voisaan kuvata budjettisuoralla. Budjettisuoran trade-off tarkoittaa sitä, että jos halutaan lisätä hyödykettä 2, pitää vähentää hyödykettä 1.
Toisin sanoen: jos halutaan lasten määrä korkealle, pitää tyytyä matalaan laatuun. (Tiedostan siis, että en pysty satsaamaan 15 lapseen ajallisesti ja rahallisesti yhtä paljon kuin vaikka 2 lapseen.)
Näin ollen tässä voi miettiä omaan tulotasoonsa (mukaan lukien mahdollisuudet käyttää aikaa) optimaalisen määrän ja laadun lapsille. Tärkeintä on muistaa trade-off: tietyillä tuloilla ei voi saada ”kaikkea”. Siksi budjettirajoite voi olla myös käyristynyt:
Empiirisesti on kuitenkin huomattu, että yleensä laatu on vakio yhden perheen sisällä, eli perheestä putkahtaa laadultaan joko plus- tai miinusmerkkisiä lapsia, mutta harvemmin laatu vaihtelee saman perheen sisällä.
”Lapselle pitää lukea iltasatuja, käydä konsertissa, kustantaa vaihto-oppilasvuosi ja ostaa skeittilauta. Sitten siitä voi tulla hyvälaatuinen”, sanoi Lehmijoki kokemuksen rintaäänellä.
No, sitten päästään tähän varmasti kaikkien teidänkin mieltänne askarruttavaan kysymykseen siitä, kuinka tulojen kasvu vaikuttaa lasten kysyntään.
Ajatellaan, että lapset ovat normaalihyödykkeitä. Tämä tarkoittaa, että kysyntä kasvaa, kun tulotaso nousee. (Esimerkiksi Lada ei ole normaalihyödyke vaan inferiorinen hyödyke, sen kysyntä ei kasva, kun tulotaso nousee, päinvastoin, Ladoja menee vähemmän kaupaksi ja Bemareita enemmän.)
Kun tulotaso nousee, sekä laatua että määrää voi saada enemmän. Siten voisi ajatella, että laatu ja määrä kasvavat. Mutta eipä hätiköidä: usein lasten kohdalla nimittäin käy niin, että vain laatu kasvaa. Esimerkiksi länsimaissa ja Aasiassa syntyvyys on vähentynyt huomattavasti tulotason noustua.
No. Joku teistä saattaa ajatella lapsen hankkimista vanhuusturvamotiivin kautta.
Taloustieteessä kotitaloudet jaetaan usein kahteen periodiin. Periodi 1 on nuori kotitalous ja periodi 2 on vanha kotitalous. Lasten hankinta tarkoittaa sitä, että siirretään tämän päivän tulonansaintakykyä huomisen kulutukseksi, eli ykkösperiodilta kakkosperiodille. Lapsi on siis köyhän miehen pääomaa. (Eli lapsi maksaa aikuisena vanhempansa vanhuudenpäivät.)
Ei kuulkaa, nyt jo lukijankin hälytyskellot varmasti siellä soi: Todellisuudessahan me täällä länsimaissa tiedämme, että lapset ovat huono varallisuusmuoto. Eivät ne kiittämättömät kakarat meidän elämisiämme maksa 50 vuoden päästä (!). Oikeastaan länsimaissa varallisuusvirta menee juuri toisinpäin: vanhemmilta lapsille.
Mutta sitten tullaan ihan aitoon ongelmaan: monissa kehitysmaissa ei ole kunnollisia pääomamarkkinoita, eli että ihminen voisi nuorena säästää pankkiin tai rahastoon ja nostaa rahat vanhana pois ja elää niillä. Siksi kehitysmaissa joudutaan hankkimaan edelleen lapsia vanhuudenturvaksi.
Vaikka pääomamarkkinoilla on aika negatiivinen klangi, niin oikeasti ne ovat ratkaisseet valtavasti ongelmia maailmassa. Vaikkapa juuri sen, että lapsia ei tarvitse hankkia taloudellinen hyöty silmissä kiiluen.
Ylistys pääomamarkkinoille!
(Toki myös eläkejärjestelmä ja sosiaaliturva ovat ihan kivoja, ja vähentävät niin ikään syntyvyyttä.)
Huh, nyt voi taas suhtautua tähän lapsen hankkimiseen levollisemmin, kun näitä asioita on saanut vähän setvittyä ja järjesteltyä päässään.
Ps. Taloustieteitä myös opiskellut miekkoseni Tiki on muuten ihan oikeasti ilmoittanut mulle joskus vuosia sitten, että mikäli me hankitaan yksi lapsi, niin me voidaan yhtä hyvin hankkia kaksi, koska toisen rajahaitta on jyrkästi laskeva: Ensimmäinen lapsi tuhoaa elämän täysin, toisen kohdalla konkrussi on jo tapahtunut. No, nykyään hän ei suhtaudu ihan noin kylmästi tähän lapsibisnekseen.