Aina joku tuhoamassa
Esikoinen tekee läksyjä, keskimmäinen tulee rettelöimään. Ottaa kynät, yrittää piirtää matikan tehtäväkirjaan (on onnistunutkin), ei anna rauhaa.
Luen keskimmäiselle Elsa ja Lauri puutarhureina -kirjaa. Nuorin saapuu määrätietoisesti paikalle, yrittää kaikin keinoin ottaa kirjan ja alkaa itse “lukea” sitä. Hurjistuu kun se ei onnistu, alkaa huutaa antaumuksella.
Välillä kolme lasta on aika paljon. Olisi ihanaa pystyä keskittymään yhden kanssa kunnolla, mutta kaksi muuta ovat sitä mieltä, että huomion pitäisi olla juuri heillä. Tai no okei, esikoinen yleensä väistää.
Mua harmittaa, etten ehdi lukemaan esikoiselle Harry Pottereita tai Narnioita, vaikka haluaisin (ja ennen lasten saamista olin haaveillut, että “sitten luen niille”). Mutta kun nämä kirjat ovat liian vaikeita keskimmäiselle, ja tuntuu että pitää mennä aina sen mukaan. Silloin kun minä olin lapsi, meidän äiti luki kaikki Taru Sormusten Herrat ja Ruohometsän kansat meille iltasaduiksi. Lapsia oli neljä, kaikki vähän alle kahden vuoden ikäerolla, ja ymmärsi ken ymmärsi. Mutta musta tämä oli ihanaa! (Ja minä kuuluin heihin, jotka ymmärsi kuulemansa.)
Miten en saa tällaista samanlaista systeemiä luotua nyt näiden kanssa? En tajua. Okei, meidän lapsilla on myös reilun kolmen vuoden ikäerot, jotka ehkä tasoittuvat vähäsen myöhemmin…
On luksusta olla kunkin lapsen kanssa kahdestaan. Nykyään esimerkiksi matka jalkapallokerhoon tai muskariin on oikeastaan kahdenkeskeistä laatuaikaa, jota ei muuten saa. Joskus ihan järjestän-järjestän sitä, kuten toissa viikolla, kun kävin keskimmäisen kanssa kahdestaan hotellissa.
Mutta yleensä kaikki kolme tai vähintään kaksi on paikalla, ja silloin elämä on hyvin täyttä. On ihanaa, kun kaksi nuorimmaista kikattavat yhdessä ja juoksentelevat olohuone-keittiö-makkari-eteinen-ympyrää niin, että molemmialla on joku kärry, jota ne työntävät. Tai kun kaksi vanhinta kihertävät kahdestaan jonkun piirretyn takia tai keskustelevat asiantuntevasti eri peleistä. Mutta yleisesti ottaen tuntuu, että nuo reilun kolmen vuoden ikäerot ovat vielä liikaa. Että sellaista yhteistä maaperää on aika vähänlaisesti.
Muistikuva omasta lapsuudesta on se, että me kaikki neljä leikittiin koko ajan yhdessä (mä olen toiseksi vanhin). Mutta voi toki olla, että nämä muistikuvat ovat vasta niiltä ajoilta, kun muistan jotain. Eli tyyliin 5-vuotiaasta eteenpäin. Eli ehkä se vaan on niin, että 1-, 4- ja 7-vuotiaat eivät vielä megana leiki yhdessä tai jaa yhteisiä kiinnostuksen kohteita, mutta sitten jonain päivänä.
