Anteeksi on nerokas sana
Joskus sanotaan, että anteeksi pyytäminen on hirveän vaikeaa. Tietyllä tapaa se onkin, mutta toisaalta se myös helpottaa elämää älyttömän paljon. Mä olen miettinyt, etten ehkä uskaltaisi tehdä tai sanoa koskaan mitään, jos anteeksi pyytämisen mahdollisuus vietäsiiin kokonaan pois. Jos ei koskaan saisi pahoitella sitä, että nyt mokasin, sanoin typerästi tai tulistuin tyhmästä asiasta, elämä olisi ihan superhankalaa. Anteeksi pyytämisessä on myös se hyvä puoli, että sen jälkeen voi pyrkiä tekemään aina parmmin tai voi myöntää, että olin väärässä ja korjaan mielipidettäni tässä asiassa.
Tiedän, että kuulostan nyt joltain pyhistelijältä, kun tällä lailla ylistän anteeksi pyytämistä, mutta todellisuudessa tykkään anteeksi pyytämisen mahdollisuudesta ihan itsekkäistä syistä. Anteeksi pyytäminen on vähän kuin SuperMariossa uuden elämän saaminen. Oho, putosin rotkoon, aloitetaan uudestaan.
Esimerkiksi tämä blogi on sellainen, että saatan kirjoittaa jonkun postauksen niin, että ajattelen jotain asiaa tiukasti vain yhdestä näkökulmasta, ja sitten kommenteissa joku pointtaa toista näkökulmaa, minkä jälkeen tajuan, että mun oma näkökulma oli liian suppea tai naiivi, ja se kaipaa muutosta. Tai sitten ihan vain niin, että sanon sivulauseessa jotain typerää, ja joku korjaa kommenteissa ystävällisesti asiaa ja sen jälkeen tajuan, että olinpa muuten typerä, nyt parannan tapani. (Vaikkapa taannoisessa postauksessa käytin kulunutta vitsiä siitä, että "sossu hakee jos käyn lapsen kanssa baarissa", niin yksi kommentoija mainitsi kohteliaasti, ettei kannata vahvistaa stereotypiaa tällaisesta lastensuojelusta, minkä jälkeen ymmärsin hänen pointtinsa täysin ja lupasin parantaa tapani.)
Jos mulla ei olisi mahdollisuutta pahoitella tai muuttaa mieltäni, kaiken krijoittamani pitäisi aina olla älyttömän tarkkaa ja mielellään sellaista, että joku toinen olisi editoinut sen etukäteen. Silloin bloggaaminen muuttuisi tosi raskaaksi, ja luultavasti en jaksaisi sitä kauan. Nyt kirjoitan tänne paljon puoleenväliin ajateltuja ajatuksia, ja sitten kun ihmiset kommentoivat älykkäästi eri näkökulmista, saan muodostettua ajatuksesta kokonaisen.
Toinen esimerkki anteeksipyynnön mahdollisuuden hienoudesta on yleisesti ottaen perhe-elämä. Keskusteltiin tämän postauksen kommenteissa siitä, miten välillä vanhemmuus tuntuu valtavalta vastuulta, sillä lapsella ei ole muuta mallia hyvästä ja oikeasta elämästä kuin minä ja mieheni. Suureksi osaksi mä kykenen olemaan sellainen vanhempi kuin mitä haluankin. Eli rento ja kiva. Mutta en aina. Jos minä olen pahalla tuulella, koko kodin ilmapiiri on huono. Jos minä tiuskin lapselle yöllä, kun se herää viisi kertaa kukkumaan, lapsi ei voi mun mielivalallle mitään. Hän ei tiedä paremmasta, vaan minä olen hänen ainoa äitinsä ja minun toimintani rakentaa hänen koko todellisuutensa. Se tuntuu välillä ihan hirveältä, koska minä en vain pysty olemaan täydellinen, vaikka kuinka haluaisin olla aina joustava, rakastava ja hauska äiti, joka ei ikinä tiuskisi lapselle tai riitelisi tämän isän kanssa lapsen läsnäollessa.
Mutta tässäkin asiassa mua auttaa ihan mielettömästi se, että aina voi pyytää anteeksi. Ja itse asiassa aina, jos olen riidellyt Tikin kanssa Alpun nähden, yritän varmistaa, että Alppu näkee sen, kun me sovitaan riidata ja halataan ja pusitaan. Tai yhtenä yönä, kun löin nyrkillä sängyn patjaa ja huusin, että "nyt sinä nukut!" Seuraavana aamuna pyysin monta kertaa anteeksi sitä (ja päätin mielessäni, että tällaista en enää tee, saa nähdä!).
Ajattelen, että näin lapsikin oppii, että ei kukaan ole ylihiminen tai täydellinen. Kyllä äitikin mokailee, mutta sitten äiti tajuaa sen ja pahoittelee. Sitten asiat on taas hyvin. Saa olla väärässä ja saa olla välillä vähän raivohullu. Kunhan muistaa pyytää anteeksi lopulta.
Kiinnostaa muuten ihan tällainen perus kysymys: Milloin olet viimeksi pyytänyt anteeksi joltakulta?
Lue myös:
Miten vanhemman arkinen julmuus vaikuttaa lapseen?
Väittelyn pointti ei ole voittaa