Neljän lapsen perheessa kasvaminen oli upeaa
Sain hyvän postausaiheen hetki sitten kommentetihin: Onko iso sisarusparvi onni vai epäonni? Entä haluanko saman määrän lapsia kuin mitä omassa lapsuudenkodissani oli? Tästä tulee pitkä postaus, mutta kysyvälle vastataan!
Mun perhe koostuu tällaisista hahmoista: Lapsuuden kodissani oli neljä lasta. Synnyimme kaikki alle kahden vuoden välein: Lotta syksyllä 1985, minä kesällä 1987, Sofia keväällä 1989 ja Otto talvella 1991.
Kun olin 8-vuotias, vanhempani erosivat. Noin seitsemän vuoden päästä molemmat vanhempani menivät uusiin naimisiin. Äiti ei hankkinut lisää lapsia, mutta isälle ja hänen vaimolleen syntyi neljä lasta. Jälleen samassa järjestyksessä, eli ensin kolme tyttöä ja yksi poika. Kuten olen kertonut, heidän toiseksi vanhin tyttönsä, Venla, kuoli alle viikon ikäisenä. Meitä on siis yhteensä seitsemän tai kahdeksan (laskutavasta riippuen), mutta mun lapsuudenkodissa kasvoi neljä lasta.
Mun lapsuus oli todella onnellinen, ainakin siihen saakka kunnes vanhempani erosivat (ja kyllä pian sen jälkeenkin). Iso syy tähän onneen on mun mahtavat vanhempani, mutta veikkaan, että kaikkein suurin syy oli mun superihanat sisarukseni. Me tehtiin neljästään tosi paljon juttuja. Asuttiin peltojen ja metsien keskellä puisessa omakotitalossa Turun Kakskerrassa. Saatiin temmeltää miten huvitti. Leikittiin talvella metsissä sotaa, rakennettiin kesällä puihin "toimistot", pidettiin muotinäytöksiä, oltiin prinsessoja, apinoita, noitia ja hirviöitä (Otolla oli yhdessä vaiheessa oikea katras mielikuvitushirviöitä, heimon nimi oli jamsserit).
Kehitettiin itsellemme hassuja sääntöjä. Yhdessä vaiheessa Lotan ja mun piti seistä yläkerran aulan pöydällä aina, kun kello lyö neljä, mikäli ollaan kotona. Kesäisin oli sellainen sääntö, että jos joku sanoi taikasanat: "Tämä on tempaus!" oli yksinkertaiesti pakko suostua, mitä ikinä toinen ehdotti. Lotta tuli joskus yöllä herättämään mut yöuinnille, ja koska kyseessä oli tempaus, ei auttanut muuta kuin lähteä Kylänrantaan. Mulla ja Lotalla oli myös salainen koputuskieli, jolla me koputeltiin toisillemme seiniä pitkin iltaisin, kun nukuttiin viereisissä huoneissa.
Totta kai me riideltiin paljon. Jälkikäteen ajateltuna se väkivallan määrä oli infernaalista. En ole ikinä lyönyt ketään muuta nyrkillä selkään, paiskannut lattiaan, repinyt hiuksista, lyönyt Barbie-nukella tai heittänyt halolla (en osunut!!!). Ollaan naureskeltu jälkikäteen, että vain ihminen, jolla on sisaruksia, voi tajuta, miltä tuntuu, kun juoksee vihaista siskoa pakoon portaita alas ja pitää valita, mihin suuntaan alhaalla kääntyy. Voi mennä riskillä vasemmalle, jossa saattaa olla äiti, mikä on varma pelastus. Mutta jos ei ole, niin sitten saa kyllä nyrkistä. Tai sitten voi kääntyä oikealle, jossa on ulko-ovi ja tie vapauteen, mutta sitten saattaa joutua olemaan pitkään piilossa metsässä vihaista siskoa. Joo, me oltiin välillä ihan sairaita riiviöitä. Neljä oli kuitenkin siitä kiva määrä, että jos kaksi liittoutui muita vastaan, jäljelle jäi toiset kaksi.
Mun asemani toiseksi vanhimpana lapsena oli täydellinen. Ystävystyin sekä Lotan että Sofian kavereiden kanssa, joten sain automaattisesti triplakaveripiirin. Suuri osa näistä ihmisistä ovat edelleen mun hyviä ystäviä. Tästä myös ehkä juontaa se, että mulla on aina ollut kymmenittäin kavereita, ja olen halunnut tutustua uusiin tyyppeihin. Oli myös ihanaa olla toiseksi vanhin, kun Lotta raivasi tien, eikä multa kielletty läheskään yhtä paljon asioita kun Lotalta. Oli myös kivaa voida kysyä neuvoa Lotalta mistä vain ja matkia häntä monessa. Isosisko toi cooliusposteitä, kun hänen kauttaan tutustuin kaikkiin siisteihin bändeihin ja populaarikulttuurin ilmiöihin läpi yläasteen ja lukion.
Me ollaan aina saatu myös valtavasti lohtua toisiltamme. Etenkin silloin, kun meidän vanhemmat erosivat, tuki oli korvaamaton. Sitä halusi suojella vanhempiaan omalta surulta, mutta oli turvallista itkeä Sofian ja Lotan kanssa iltaisin. (Otto oli niin pieni, vasta 4-vuotias, joten hän ei kyllä siitä kamalasti ymmärtänyt.) Saatiin tukea toisiltamme myös koulussa ja maailmalla noin yleensä.
Ylipäänsä mulla on aina sellainen perustavanlaatuinen tunne siitä, että vaikka mitä tapahtuisi, niin mun kolme sisarustani ymmärtävät. Se on ikään kuin mun elämäni vahva premissi: sisarukset haluavat mulle aina parasta ja ovat poikkeuksetta mun puolellani. Otan tämän täysin itsestäänselvyytenä. Jos asiaa ajattelee, niin kyllä sellainen varmuus tuo valtavasti rohkeutta ja itsetuntoa ihmiselle. Että minä nyt voin tehdä tai sanoa näin, ja jos kaikki menee surkeasti, niin sitten nuo kolme lohduttavat. Tai jos joku tekee tai sanoo minulle jotain ikävää, niin tiedän, että mun sisarukseni ovat aina valmiita pilkkaamaan minun kiusantekijääni ja tällä lailla nostamaan minut taas ylös. Meillä on tietenkin yhteinen WhatsApp-ryhmä, jossa puhutaan päivittäin.
Ollaan edelleen hirveän läheisiä toistemme kanssa. Opiskeluaikoina asuin Lotan kanssa kimppakämpässä Yo-kylässä, nykyään taas asun samassa rakennuksessa Sofian ja hänen perheensä kanssa. Oton kanssa mulla taas on purjevene, jossa toivon mukaan asutaan tulevina vuosina yhä pidempiä aikoja! Hyvässä sisaruussuhteessa on jotain aika taianomaista, eikä sen dynamiikka todellakaan aukea välttämättä ulkopuolisille.
Isän ja hänen vaimonsa lapset ovat minua yli viisitoista vuotta nuorempia, mutta ihania tyyppejä yhtä lailla. Uskon, että meistä tulee aikuisena läheisiä ystäviä (ollaan toki jo nyt omalla tavallamme).
Minulle sisarukset ovat yksi tärkeimpiä asioita koko maailmassa, ja elämä ilman heitä ei olisi elämää. Sitten tähän kysymykseen, että aionko hankkia saman määrän lapsia kuin omassa lapsuudenkodissani oli. En todellakaan aio.
Se on ihanaa lapsille, mutta sen täytyy olla aika rankkaa vanhemmille. Neljä vauvavuotta ja päiväkodin aloittamista. Neljä murrosikää ja neljä huolta siitä, pääseekö tuo nyt opiskelemaan ja löytääkö se suunnan elämälleen. Ja nihkeänä realiteettina: Se on kallista. Neljä lasta pakottaa ihmisen melko todennäköisesti ostamaan auton, eikä mitä tahansa autoa, vaan jonkun jäätävän Iso-Farkun! Sitten ei myöskään enää 78 neliön asunto riittäisi, ja mä en halua muuttaa meidän kodista ikinä pois!
Mä haaveilen siitä, että saisin jossain vaiheessa toisen lapsen. Alun perin ajattelin, että haluan lapsilleni alle kahden vuoden ikäeron, kuten omassa lapsuudenkodissani. Oli pienoinen kriisi tajuta, etten minä pystykään siihen. En vain yksinkertaisesti jaksa toista lasta niin pian, vaikka rakastan Alppusta enemmän kuin mitään. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että jos minä olen niin läheinen sisarusteni kanssa, niin kyllä meidän sisarustenkin lapsista (eli serkuista) tulee läheisiä keskenään. Minä nimittäin taas en ole serkkujeni kanssa erityisen läheinen. Ne ovat mukavia tyyppejä, mutta me ollaan niin eri elämäntilanteissa, ettei me kovin usein nähdä.
Meidän äiti toki aina sanoo, että on ihanaa, kun meitä on monta, ja olen tietenkin samaa mieltä. Oli ihanaa viettää joulua äidin ja hänen miehensä Juhan luona, kun paikalla oli me neljä ja meidän puolisot sekä meidän lapsoset. Tykkään siitä, että on paljon ihmisiä, ruokapöydässä voi olla meneillään monta eri keskustelua ja ääntä on aamusta iltaan. Mutta vanhemman näkökulmasta se on myös uskomattoman vaivalloista. Ja mä olen aika laiska ja mukavuudenhaluinen ihminen. Eli joo, laiskuus ja piheys estävät mua hankkimasta neljää lasta. Ylevää!
Toki nyt, kun kirjoitin tätä ylitsepursuavaa rakkaudentunnustusta sisaruksilleni, aloin miettiä, että tietenkin haluaisin tarjota Alpulle saman onnen. Mutta ei se tiedä mitä se menettää, jos se ei ole kokenut sitä. Nojoo. En tietenkään sano "ei koskaan", mutta näillä näkyminen en kyllä halua neljää lasta. Sitä paitsi mä olen jo kolkkent, eli en välttämättä edes ehtisi hankkia niitä, ellen sitten puskisi hommaa kiukulla läpi. (Äitini oli 24, kun hän sai Lotan.) Ja joo, sitten on myös sellainen seikka, että myöskään Tiki ei todellakaan halua neljää lasta. On ilmeistä, että hänelläkin on jonkinlainen päätäntävalta tähän asiaan.
Nämä perhekokopäätökset ovat kiinnostavia kysymyksiä, ja niihin on yhtä monta hyvää ratkaisua kuin on perhettäkin.
Haluaisitteko saman määrän lapsia kuin mitä omassa lapsuudenkodissa oli?
Kuvat: Otto, Sofia, minä ja Lotta sukulaistemme Antin ja Paulan häissä toissa kesänä.
Postauksessa mainitut linkit:
Venla syntyi kymmenen vuotta sitten
Sofia ja Sampo muuttivat naapuriin!