Elämä on elämisen arvoista Talvipuutarhassa

Yhtenä helmikuisena lauantaina kokoonnuttiin vanhalla opiskelijakaveriporukalla Talvipuutarhaan. Konsepti on nerokas: jokainen tuo kykyjensä mukaan jotakin pöytään, ja sitten mässäillään. Mun kyvyt loppuvat yleensä Lidlin paistopisteellä, mutta onneksi mulla on kavereita, jotka tekevät taivaallisia vihersmoothieita, vegaanisalaatteja, piirakoita ja hemmetti sentään, tuovat tyrnishotteja pakkasesta. (Kun ihminen juo tyrnishotin, hän on samaan aikaan sekä terveellinen että urbaanin sykkeen trendien valtimolla.)

Talvipuutarha on siitä mainio paikka, että se on ilmainen, ja sinne saa viedä omat eväät (ja skumput). Tunnelma on kuin kesäisessä puistossa istuskelisi. 

Ainoa ongelma tällä kertaa oli se, että tuolla oli joku jumalaton orkideanäyttely, ja tuhannet sedät ja tädit pyysivät penkillä istuvaa Toni-parkaa kumartumaan uudestaan ja uudestaan, koska hänen takanaan oli joku uskomaton orkideoiden musta timantti, josta jokaisen oli saatava suttuinen kuva 1900-luvun kännykkäkamerallaan. 

Mulla on tapana aina välillä ajautua johonkin liikutuksen sfääreihin, ja niin taaskin. Olin nimittäin vajaa vuosi sitten Talvipuutahrassa hengailemassa viimeksi, ja tuolloin Alppu oli kahden kuukauden ikäinen ihmeellinen jötkäle. Silloin mä fiilistelin sitä, miten puutarhan kostea ilma avaa puklusieraimet, nyt jouduin juoksentelemaan kamikaze-konttaajan perässä. 

Ja elämän kiertokulusta vielä sen verran, että tuolloin Annella (tuo mulle lautasta ojentava upea ilmestys) oli äikkäri juuri alkanut. Tällä viikolla näin kuvan ihan älyttömän suloisesta pienestä pallerosta, joka ilmaantui ulos maailmaan. Toivottavasti Alppu ja tuo pallero ilakoivat pian taas uudestaan Talvipuutarhassa.

Tällaiset aamut muistuttavat mua yhä uudestaan: Vaikka välillä tuntuisi vaivalloiselta saada sumplittua kaikkien aikatauluja yhteen ja sitten lopulta lähteä kimpsuineen ja kampsuineen taaperon kanssa ulos lauanataiaamuna, niin se on aina sen arvoista. Nämä ovat niitä hetkiä elämässä, jolloin tulee semmonen olo, että tämän takia sitä täällä edelleen porskutetaan. Kutsun näitä hetkiä onnen hyrkskäyksiksi.

(Tai sitten se on tyrnishotti, joka puhuu äänelläni.)

Lue myös:

Tältä näytti Alpun retki Talvipuutarhaan vuosi sitten

Juliaihminen Facebookissa // Juliaihminen Instagramissa // Juliaihminen YouTubessa // Juliaihminen Bloglovinissa