Kappa, Tau, Rho ja Omikron

Juttelin viime viikolla erään tutun kanssa lapsuuden lemmikeistä puistossa, ja siitä lähtien olen miettinyt meidän kissojamme ja suhdettani eläimiin.Asuin lapsuuteni maalla Turussa Kakskerrassa, peltojen ja metsien ympäröimänä. Vuonna 1994, kun aloitin koulun, me hankimme kaksi maatiaiskissaa. Äitini nimesi ne hauskasti: Kappa ja Tau.Ne olivat ihania kissoja. Päivisin ne kulkivat vapaina metsissä ja olivat sitten meitä vastassa ulko-ovella, kun tulimme koulusta. Opin näkemään kissan itsenäisenä, omaa reviiriään kaipaavana otuksena. Se on peto, joka kiduttaa hiirtä leikkimällä sillä pitkään ennen viimeistä puraisua (olen kuullut, kun hiiri kiljuu, ei ole kiva ääni). Samalla se on myös äärimmäisen hellyyttävä pieni ystävä, jonka matala kehräysääni rauhoittaa pahimmankin tunteenpuuskan.Kappa ja Tau tykkäsivät silakoista, joista me napsimme saksilla päät ja pyrstöt irti, minkä jälkeen ne pääsivät herkuttelemaan. Kerran pentuna Kappa yritti metsästää kyyn poikasta pihalta. Se oli pelottavaa, sillä se määrä myrkkyä olisi voinut tappaa pikku pennun. Onneksi saimme hätistettyä eläimet erilleen ajoissa.Kissoista tuli vahvasti perheenjäseniä, ne olivat läsnä kaikessa. Minulla on lihasmuistissa se, miltä tuntuu, kun hieman kostea kissankuono puskee poskiin, ja vahvat muistot siitä, miten kerällä nukkuvaa kissaa ei millään raaskisi herättää, vaikka se on asettunut peiton päälle (jonka alle pitäisi päästä).Tau kuoli vuonna 2001. Sen takaraajat halvaantuivat aivan yhtäkkiä. En ikinä unohda näkyä, kun avasin kotimme ulko-oven ja huomasin tuskaisen kissan raahautuvan etutassuillaan kotia kohti. Olemme monet kerrat jälkikäteen puhuneet siitä, miten lohdullista oli, että Taun vaisto sai sen palaamaan kotiin eikä jäämään jonnekin metsään luolaan parantelemaan itseään. Tauta lähdettiin heti viemään eläinlääkärille. Lapsenuskoisesti kuvittelin, että vaikka se takaraajat eivät toimisi, niin kyllä me keksisimme keinon, jolla se voisi elää. Mutta tietenkin se lopetettiin.Se oli elämäni ensimmäinen suuri menetys. Itkimme sitä koko perheen kanssa monta päivää. Hautasimme kissan takapihalle. Laskimme sen tyynyliinan sisällä kuoppaan omenapuun alle. Vieläkin tunnen suurta surua, kun ajattelen pientä kuollutta Tau-kissaa.Kappa vaikutti tämän jälkeen yksinäiseltä, joten hankimme kaksi uutta kissaa: Rhon ja Omikronin. Ne olivat pikimustia ja hyvin kauniita kissoja. Kappa ei koskaan oikein oppinut pitämään niistä, mutta ne leikkivät keskenään.Pidin meidän neljästä kissasta valtavasti. Kun muutimme maalta kaupunkiin kerrostaloon, meidän piti luopua niistä. Ne kaikki saivat hyvät kodit, mutta se oli silti suuri tragedia.Ajattelen nyt, etten halua koskaan meille lemmikkiä. En jaksaisi hoitaa sellaista enkä olla vastuuta sellaisesta. En jaksaisi miettiä menojani sen mukaan, että lemmikki saisi tarpeeksi huomiota ja läsnäoloa. Tuntuu myös siltä, etten myöskään kestäisi lemmikistä luopumista, sillä se hetki tulee väkisinkin jossain vaiheessa eteen. Voi tietenkin olla, että nyt aikuisena tuo suru ei olisi yhtä viiltävä kuin 13-vuotiaana. Tai voi olla, että se olisi vielä pahempi. En tiedä!Välillä mietin, että olisi kivaa, jos lasten elämässä olisi eläin. Aika harvoilla tutuillakaan on eläimiä, joten aina kun Alppu pääsee näkemään Kaapo-koiraa tai Didi tapaa Nomi-koiran, olen aivan fiiliksissä. Ja niin on Alppukin, se rakastaa koiria.Nallejen lisäksi olemme myös viime päivinä bongailleet ikkunoista kissoja. Niitä on Vallilassa jonkun verran, ja joku siinä on, että oikean kissan näkeminen tuntuu taianomaiselta hetkeltä.Kuva: Erään ikkunan asukit.