Miten siitä on jo viisi vuotta?
Miten on mahdollista, että koronan alusta on jo viisi vuotta? Musta se tapahtui aivan hetki sitten. Ja kyllä, sitten taas toisaalta on tapahtunut aivan valtavasti sen jälkeen.
Viisi vuotta sitten olin juuri palaamassa toiselta äityislomalta töihin. Meidän typy oli 10 kuukautta vanha ja Tiki jäi isyysvapaalle. Paitsi korona laittoi kaksi viikkoa ennen mun “töihin paluuta” koko maan kiinni, mikä tarkoitti sitä, että aivan kaikki mun työt vain katsoivat yhtäkkiä.
Tuolloin kirjoitin blogiin:
“Koronatilanne on nyt päällä, enkä vielä pysty luomaan siitä mielessäni positiivista narratiivia. Se ahdistaa edelleen, nakertaa perusturvallisuuden tunnettani ja herättää myös kaikenlaisia salonkikelvottomia tuntemuksia. Näin reilun kahden viikon eristyksen jälkeen olen kuitenkin huomannut, että nyt mieleni ei enää taistele koko ajan vallitsevaa tilannetta vastaan tai yritä kyseenalaistaa vaikkapa meille kaikille annettuja ohjeita. Olen hyväksynyt sen, mikä kerta toisensa jälkeen pitää hyväksyä (elämän loppuun saakka): Elämä ei mene aina niin kuin on suunnitellut.
Toisessa todellisuudessa minä olisin varannut nyt viimeisimmätkin yöjunat ja majoitukset huhti–toukokuun interrailiamme varten. Viettäisimme sitä ennen ihanan perinteeksi muodostuneen pääsiäisen Turussa kello kahdentoista skumppineen. Tässä todellisuudessa minä "palaan töihin" tänään maanantaina, koska Tikin viimeinen työpäivä oli perjantaina.”
Nyt jälkikäteen mä muistan tuosta koronakeväästä monia kivoja hetkiä. Sellaisia, kun juotiin löysästi kahvia iltapäivän auringossa ja hengailtiin lasten kanssa. Lapset oli armollisia meitä kohtaan ja nukahtivat tuona keväänä joka ilta klo 19, jolloin me saatiin iltoihin valtavasti omaa aikaa. (Nykyään viimeinen lapsi nukahtaa klo 22.30. Hyvästi oma aika.)
Me luotiin alakerran naapureiden kanssa systeemi, jossa aina yksi retkue ulkoili aamupäivällä ja yksi iltapäivällä. Tästä ei tosin voinut sanoa mitään esimerkiksi somessa, koska ihmiset oli aivan uskomattoman kiukkuisia kyttäämään, mitä muut tekee. Kerran olin Raisan kanssa retkellä Lammassaaressa ja sain muutaman todella tulikivenkatkuisen vihaviestin siitä, miten käytännössä tapan ihmisiä, kun näen ystävääni. Se muiden vahtimisen kulttuuri oli todella ahdistavaa.
Jälkikäteen ajateltuna me noudatettiin kaikkia ohjeita aivan järjettömän tarkkaan. Nähtiin vain ihan jotain muutamaa ihmistä ulkona (naaapurin perhe ja Raisan perhe), sisällä ei ketään. Ei käyty edes Turussa kääntymässä, vaikka meillä oli massiivinen mökkiremontti käynnissä. Kaikki tehtiin siinäkin etänä. Ensimmäinen kerta kun yli kolmeen kuukauteen kutsuin ihmisiä kylään oli typyn 1 v synttärit toukokuun lopussa, kun rajoitukset höllennettiin.
Huvila remontoitiin aivan totaalisesti, loppulasku oli 170 000 euroa, kun ulkoisettiin AIVAN KAIKKI.
Mutta oli joka pennin arvoista.
Mutta vaikka oli kivoja asioita, niin mulle toi koko eristyshomma otti kyllä super koville. Oon hyvin ulospäinsuuntautunut ihminen, ja musta oli yksiselitteisen kammottavaa, ettei muita saanut nähdä. Mä koin sen jotenkin aivan sillee maailmanloppumaisen hirveäksi. Oli niin yksinäistä ja tylsää vaan luuhaa siinä samassa pihapiirissä. Käytiin pari kertaa meiän papan asunnossa, se oli silloin ostastolla sairaalassa. Ihan vain siksi, että saisi käydä jossain toisessa sisätilassa, kun kotona oleminen oli niin pitkäveteistä.
Pahinta oli se, ettei ollut mitään hajua, koska tämä loppuu.
Myös se taloudellinen epävarmuus oli kauheeta, kun yhtäkkiä rahaa ei tullut mistään. Meillä oli mm iso puhujakiertue vastuullisesta sijoittamisesta tulossa Mimmit sijoittaa -mimmien kaa, ja olin tehnyt sitä varten kymmeniä tunteja töitä. Kaikki katosi saman tein.
Ehdittiin järjestää Pia-Marian, Kaisan ja Hannan kanssa yksi (!) Mimmit sijoittaa vastuullisesti -ilta.
No, schumpeteriläisittäin (luova tuho) kyllä sitten keksin itselleni työtä. Tai siis Merja keksi.
Me ei silloin oikein tunnettu vielä, mutta se kysyi, että haluaisinko tehdä sen kanssa verkkokurssin sijoittamisesta. Ja sitten me alettiin vaan tehdä, kun ei kerran ollut mitään muutakaan tekemistä. Siitä tuli uskomaton menestys, tienattiin sillä molemmat kymmeniä tuhansia euroja. Ja ennen kaikkea me ystävystyttiin silloin niin, että ollaan tehty muitakin projekteja sen jälkeen (esim kirjoitettu kirja).
Mulla on edelleen YouTubessa nämä mun ja Merjan viisi vuotta sitten tekemät sijoitusvideot. Ja kun huvikseni niitä kattelin, niin GOD DAMN, ne on todella hyviä ja selkeitä videoita. HYVÄ ME!
Etäviinit oli ihan ok korvike, mutta ei se kyllä mitään oikeaa näkemistä korvannut. Mutta mulla oli tapana noina aikoina aina perjantaisin juoda yksi lasi rieslingiä siksi, että tulisi tunne siitä, etä viikonloppu alkaa.
Kaikki oli pelottavaa ja epävarmaa. Sellaista, johon ei ollut turvallisessa ja ennustettavassa elämässä tottunut. Perusturvallisuus mureni isosti.
Ja kammottavaa on se, että korona loppui vasta Ukrainan sodan alkuun, joka oli sitten vielä isompi kriisi. Ja nyt kriisit vain seuraavat toisiaan. Ja sitä tottuu, panikoituu, voimaantuu, tottuu, ahdistuu, muuttuu apaattiseksi, herättää taistelutahdon, tekee asioita, osoittaa mieltään, vajoaa toivottomuuteen, herää toivoon, elelee arkeaan. On tämä omituinen maailma, jotenkin tässä sitten vain kuitenkin sinnitellään mukana.
