Sata pros työtä, sata pros laiskottelua

Kirjan kirjoittaminen on siitä epäblogiystävällistä hommaa, että kaikki kirjoituspaukut tekee mieli laittaa (tai ei tee, mutta joutuu) siihen kirjaan. Niinpä tämä taitaa olla pisin pitämäni postaustauko blogihistoriassa, ei ole enää sellaista sisäistä kehotusta tulla kirjoittamaan blogia.

Tänään mun pitäisi kirjoittaa kirjan johdanto (kolmannen kerran), tarkistaa otsikot ja väliotsikot, viimeistellä lähdeluettelo ja sitten, voilà, lähettää kirja suurinpiirtein viimeistä kertaa kustantamoon. Sitten painoon ja toukokuussa ulos, teidän luettavaksi. Ihanaa!

Tämä on ollut kiva projekti, koska olen saanut tehdä sitä Merjan kanssa. Mä pidän Merjasta monella eri tasolla, tosi tosi paljon. Tiettekö kun on niitä ihmisiä, kenen seurasta ei saa tarpeekseen. Kun ovat sillä lailla aina täynnä uusia ajatuksia ja kiinnostavaa keskusteltavaa. Ja vieläpä sellaisia, että kuuntelevat mun juttuja ja ottavat ne “tosissaan”. Ja saattavat jopa vaihtaa jonkun mun pohdinnon jälkeen omaa mielipidettään! That’s Merja, yksi fiksuimmista ihmisistä kenet tunnen.

Nyt mun pitää keksiä joku uusi projekti pian hänen kanssaan, koska ollaan molemmat aika sillee työorientoituneita elmässä, joten yhteistä aikaa vietetään, jos työtä tehdään yhdessä. (Ja mikään ei ole kyllä ärsyttänyt tässä projektissa mua, kuten ei aiemmissakaan meidän yhteisponnistuksissa, esim podcastissa tai verkkokurssissa, jotka ollaan tehty yhdessä.)

Mä olen muuten viime aikoina ikään kuin "antanut itselleni luvan" sanoa, että mä todella paljon tykkään työn tekemisestä ja hyödyksi olemisesta. Ja etenkin optimoionnista ja tehokkuudesta. On ollut joitain vuosia, kun on ollut tyylikästä sanoa, että ei halua tehdä töitä ja haluais vaan downsiftailla menemään. Ja olen kyllä myös sitä mieltä, että rest is resistance ja aina ei tarvitse olla hyödyksi. Rakastan myös laiskottelua ja lorvaamista.

Mutta ehkäpä se tehokkuus on tässä se avainsana. En halua puolilaiskotella tai puolitehdätöitä, vaan haluan sata pros jompaakumpaa. Kun tehdään töitä, tehdään töitä. Kun pitää ehtiä metroon, sinne saa juosta (eikä ole “kiireinen kylmä helsinkiäinen”, vaikka tällaista välillä somessa näkee) ja kun pidetään palaveri, siltä saa vaatia eteenpäin menemistä ja nopeasti pakettiin laittamista. Ja sitten kun hommat on hoidettu, minä saan köllöttää sohvalla ja katsella Netflixistä tanskalaista komediasarjaa (nyt just vedin Babyfeverin tokan kauden loppuun, suosittelen). Silloin ei tarvitse ajatella hetkeäkään, että pitäiskö mun nyt tehdä x y z. Ei pitäisi.

Sitten samaan aikaan työstä saa myös nauttia. Ihastuin ajatukseen, jonka dramaturgi Sara Koiranen mulle sanoi: “Nautinto ja ilo ei ole vain palkinto työstä, vaan se voi olla myös työnteon väline.”

Ehkäpä viime aikoina on ollut maailma niin täynnä burnout-juttuja ja tarinoita siitä, miten työ (ja kapitalismi) imevät ihmisen kuiviin, että on tullut tunne, että on epäkunnioittavaa ja -empaattista muita kohtaan puhua siitä, miten työ tuntuu omalla kohdalla tosi kivalta. Vähän sama kuin että masentuneelle ystävälle ei saisi sanoa, että jee mulla menee hyvin. Ikäään kuin Suomen työikäiset olisi se masentunut ystävä.

Mutta sitten taas: joskus ilo lisää iloa, ja se että puhuu miten oma työ tuottaa merkityksellisyyden tunnetta ja hauskuutta elämään, saattaa myös saada kuulijan (tai lukijan) muistamaan, että hei niin munkin kohdalla. Että joo itse asiassa tykkään mun työstä – nyt kun sanoit!

Okei, nyt loppuu tämä johdannon kirjoittamisen välttely (se on yllttävän vaikeaa!). Tänään minä tuon kirjan pistän pakettiin, ja ensi viikolla onkin jo ihan jotkut muut kuviot (tai siis ihan ne samat vanhat, let’s face the facts).