Hankalinta kolmen kanssa

Välillä aamulla kaikki kolme lasta ovat kömpineet sänkyyn.

Minua ei oikeastaan ole vielä yllättänyt mikään kolmannessa lapsessa. Tai ehkä voisi sanoa, että olen vähän yllättynyt siitä, miten valtavan onnellinen olen tällä hetkellä. (Kontrasti kevääseen on suuri, olin tosi onneton johtuen maailman tilanteesta – mikään näistä onnettomuuden syistä ei ole kadonnut, Ukraina, ilmastokriisi, mutta olen jotenkin onnistunut jättämään niitä mielen taka-alalle nyt enemmän, hormonit varmasti auttavat.)

Tähän mennessä tuntuu siltä, että toisen lapsen saaminen oli paljon kuormittavampaa ja suurempi muutos kuin tämä kolmas. (Ja siis: kolmas on tosiaan vasta viisi viikkoa, ei liiku, enimmäkseen nukkuu, eli kirjoitan tätä nyt siitä näkökulmasta – otetaan uusiksi tuossa vaikka puolen vuoden päästä.)

Osasin jo odottaa, mitkä asiat tulisivat olemaan haasteellisia: Kaikki siirtymät. Sisältä ulos ja ulkoa sisään. Valveilta uneen ja unesta valveille. Paikasta toiseen pääseminen.

Parhaita ovat hetket, kun saa kaikki kolme samaan tilaan hyväntuulisesti leikkimään (toki itse pitää tällöin jaksaa tuottaa leikkiä – tässä mm rakennamme legoukkoarmeijaa).

Lisäksi osasin odottaa, että Didi reagoi tähän jotenkin, niin Alppukin aikoinaan (hankki mm ekalla viikolla pyöräillessään aivotäräyksen). Niinpä olin alussa tyystin yllättynyt, miten ihanasti hän suhtautui vauvaan ja jatkoi elämäänsä omana hyväntuulisena itsenään. Sitten, noin kahden viikon jälkeen alkoi aivan sellainen oppikirjamainen taantuminen: Kun vauva sai tutin, hänenkin piti saada tutti (hän ei ole koskaan käyttänyt tuttia). Hän alkoi kiukutella päättömissä asioissa ja vähän itkeskelläkin. Nyt häntä pitää sylitellä extrapaljon, eikä sekään oikein riitä. Hän puhuu välillä sellaisella lässyttävällä vauvaäänellä, hän on vauva, haluaa maitoa. “Minulla ei ole hampaita, haluan rinnasta maitoa, olen vauva!”

Sitten hän rettelöi. Ken tietää, mikä on reaktiota vauvan tuloon ja mikä 3-vuotisuhmaa, mutta olin jo naiivisti ajatellut, että meidän iloiselle ja herttaiselle typylle ei tulisi ollenkaan mitään tahtoikää. HAH HAH HAH!

Ehdottomasti pahimmat ja epätoivoisimmat hetket, jolloin joudun oikeasti pidättelemään raivoa, on iltaisin, kun yritän nukuttaa vauvaa ja Didi häiriköi. Vaikkapa perjantaina illalla, kun vauva oli aivan superväsynyt, mikä johtaa sellaiseen hsyteeriseen itkemiseen ja nukahtamisen vaikeuteen: kun olin saanut heijattua pienen uneen, Didi saapui, veti tutin vauvan suusta ja harson päästä ja alkoi ölistä. Olin niiiin kiukkuinen, kun vauva heräsi.

Yleensä Tiki ottaa näissä tilanteissa Didin viereensä ja lukee hänelle iltasadun, mutta nyt olin ollut kaksi vuorokautta itsekseni näiden kanssa, joten oli vain pärjättävä. Ja pärjäsin!

Jos olen viikonlopun lasten kanssa nelistään, yritän kutsua sekä perjantai-iltana että lauantaiaamuna vieraita kylään.

Siistiä tässä nimittäin on ollut se, että minä ihan oikeasti pärjään, enkä vain pärjää, vaan ennen kaikkea nautin ajasta kolmen lapsen kanssa.

Suloisinta on, kun tehdään jotain yhdessä. Vaikkapa luen kaikille kolmelle yhtä aikaa, leikitään legoilla niin, että vauva makoilee viltillä vieressä tai istumme ruokapöydässä piirtelemässä yhdessä. Saunominenkin onnistuu yhden aikuisen ja kolmen lapsen voimin (eli vauva nukkuu pukuhuoneessa kantokopassa).

Hankalinta tällä hetkellä on liikkuminen, sillä meillä ei ole tuplavaunuja. Olin ajatellut selvitä ilman, sillä Didi on jo kolme ja kävelee tai potkulautailee pitkiä matkoja. Nyt se on osoittautunut vain niin silmittömän hankalaksi, että on pakko hankkia tuplat. Didi on niin arvaamaton, voi saattaa jaksaa pitkän matkan potkutella keltaisella potkupyörällään, mutta sitten yhtäkkiä vetää liinat kiinni. Silloin olen laittanut typyn kantoreppuun, kantanut toisessa kädessä potkupyörää ja toisella ohjannut vaunuja. Tämä on vielä jotenkuten mennyt, vaikka on fyysisesti aika raskasta. Mutta jos vauva alkaa vielä itkeä, tai pitää päästä ratikkaan tai Didi rimpuilee, niin olen aivan kissanpissahiki otsalla.

Niinpä ystäväni Liisan sanoin: “Lasten kanssa kannattaa yrittää heittää rahaa ongelmaan ja katsoa, toimiiko.” Alppu, 6, kävelee, pyöräilee tai potkulautailee kepeästi matkat, mutta Didi, juuri 3, on vielä vähän pieni siihen.

Olisi eri tilanne, jos meillä olisi auto tai jos ei harrastettaisi aina viikonloppuisin retkiä milloin mihinkin. Mutta minä tykkään usein hengailla juuri kavereiden kanssa (ilman Tikiä), ja silloin pitää olla mahdollisuus handlata suvereenisti kaikki kolme lasta vaikkapa kaupungilla liikkuessa.

Vauva nukkuu hyvin hälinässä – jos saa tutin suuhun ja harson päähänsä.

Sekään ei yllättänyt, että on tämä aika työlästä. Jos haluaisi vaikkapa pitää kodin siistinä, pitäisi aivan koko ajan olla huhkimassa tavaroita paikoilleen. Nyt vuorokaudesta menee aivan valtavasti aikaa kaikkeen sellaiseen pieneen säätöön.

Oikeastaan joka hetki voisi olla edistämässä jotain asiaa: laittamassa ruokaa eteenpäin, pyykkejä pesukoneeseen, pukemassa lapsille päivä-, ulko- tai yövaatteita, patistamassa niitä johonkin suuntaan. Mutta aika usein olen vähän tööt, ja sitten makoilen sängyllä ja asiat vähän kasaantuu ja sitten onkin kiire päästä ulos / laittaa lapset sänkyyn ja hermo menee – eikä siitä voi syyttää muuta kuin itseään.

Olen miettinyt, että pitäisi saada aikaiseksi nykyistä kurinalaisempi rutiini vaikkapa iltoihin. Että ruutuaika kestää 19–20 ja ei yhtään sen enempää tai myöhempään. Mutta niin usein hommat venyy, kun iltaisin uuvuttaa. Pahimmillaan aletaan Tikin kanssa sitten kinastella, että miksei toinen ole edistänyt asioita. Se on vihoviimeistä, kun ei itsekään ole oikein ollut kauhean proaktiivinen. (Onneksi voin aina vedota siihen, että minä olin imettämässä vauvaa!)

Toisaalta vielä tämä ei uuvuta mitenkään, päinvastoin: se johtuu siitä että olen äitiyslomalla. Saan aina päiväkotiäpäivien aikana larpata yhden lapsen äitiä, istuskella kavereiden kanssa lounaalla ja kärrytellä aurinkoisessa säässä. Vauva vieläpä nukkuu niin paljon, että tällä hetkellä saan semmoista kirjanluku- tai datailuaikaakin arkisin klo 9–16 välillä oikein hyvin. Viikonloput ovat tällä hetkellä arkea raskaampia, toisaalta silloin ei tarvitse viedä tai hakea lapsia päikystä, joten nekin

Kahden viikon päästä alkaa lasten kesäloma, ja sitten olemme seitsemän viikkoa yhdessä. Siitä saattaa tulla aikamoinen setti. Eniten ehkä haaste on, että saako vauva nukuttua tarpeeksi, kun nuo isommat, etenkin Didi, herättelee sitä jatkuvasti. Onneksi huvilalla on enemmän tilaa, ja siellä vauvan voi laittaa myös ulkoterassille nukkumaan. Sen nimittäin huomaa, että viikonloppuisin vauva on kärttyisämpä (eli väsyneempi) ja maanantaisin se nukkuu yleensä melkein koko päivän, kun kerrankin pieni saa.

Mutta juu, näin viiden viikon kokemuksella sanoisin, että on paljon vaivaa ja monia hetkiä, kun pitäisi pystyä tekemään useita asioita samalla kertaa. Samalla tämä on kuitenkin sellaista harjoittelua ja jongleeraamista, joka usein päättyy hyvin, kun on hyvää tahtoa.

Eniten on hetkiä, kun katson yhtä, kahta tai kaikkia kolmea lasta yhtä aikaa ja mietin, miten uskomattoman onnekas minä olen, kun olen saanut nuo rakkaat minun elämääni.