Iloa iltarutiineista

Meillä sekä illat että aamut ovat olleet perheen katkeava kamelinselkä. Silloin on suurimmat todennäköisyydet, että joku flippaa ja sitten on kaaos irti.

Etenkin illat ovat aiheuttaneet mussa semmosta suurta huonouden tunnetta: että miten me ei saada tätä jotenkaan kuntoon, ja muissa perheissä varmasti kaikki hoidetaan kunnialla, mutta meillä tää on himmeää sekoilua.

Oon potenut huonoa omaatuntoa ja suoranaista surua siitä, että esimerkiksi mulle rakas ja tärkeä asia; iltasadun lukeminen, ei vain ole onnistunut mitenkään.

Syy tähän on ikäeroissa: 2-, 5- ja 8-vuotiaat haluaisivat kaikki ihan erilaisia kirjoja. Sitten kun yrittää lukea vaikkapa jokaiselle jotakin, niin muut turhautuvat sillä aikaa, kun itselleen mieluisaa kirjaa ei lueta. Tämä on johtanut riehumiseen. Etenkin 2 v on kunnostautunut mm kirjan päälle rojahtamisessa, sivujen repimisessä, muiden hiusten repismisessä. Sanalla sanoen: perseilyssä.

On mennyt pari vuotta niin, että meillä iltasadun on lukenut Vesa Vierikko tai Eero Ritala, kuka nyt on sattunut kyseisen tarinan äänikirjaksi lukea. Ja mulla on ollut tästä ihan itseni puolesta paha mieli, koska mulla on ollut tunne, että jotain, mistä minä aikanaan ennen lapsia haaveilin, on nyt otettu multa pois.

Tää on siis yllättävän iso asia — tai ainakin se on kasvanut omituisiin mittasuhteisiin.

Toki sitä ei ole auttanut median jatkuva huolipuhe siitä, miten lapsen aivot tuhoutuvat, mikäli vain ruutua ja ei kirjaa (makes Jack a dull boy). Että ei pääse lapset kiinni keskiluokkaiseen elämään, jos ei vähän Tovea ja Astridia olla luettu lapsuudessa.

Ja blaa blaa blaa!

(Joo tiedän, järkikin sanoo että ole jo hiljaa nainen.)

Mutta nyt on tapahtunut käänne!

Ensinnäkin meidän 2-vuotias sekopetteri on pian 2 v 5 kk, ja tämä orastava 2,5-vuotisuus näyttää lunastavan ne lupaukset, jotka olin itse itselleni luvannut siitä, millaista on olla 2-vuotiaan äiti. (Koska tasan 2 oli kyllä musta melkein yhtä paha kuin 1.)

Toisin sanoen, pienen pientä, seitinohutta tolkkua on ilmaantunut hänen päähänsä.

Hän kuuntelee jo hetken kirjaa. Toki niin, että pitää luvata myös hänen oma kirjansa. (Se on muuten viimeisen viikon ajan ollut meidän äidin, eli mumman tekemä valokuvakirja meidän viime kesän Viron-matkalta. Sitä on luettu ja luettu ja luettu.)

Mutta nyt kykenemme lukemaan myös kiroja, jotka kiinnostavat 5-vuotiasta! Tällä hetkellä on luettu ja luettu Elsa ja Lauri temppuilevat -kirjaa.

(Koska kaikki mun kirjastosta viime kerralla ”ostamat” (kuten lapsen sanoo) kirjat ovat aivan tylsiä, kuulemma.)

Toinen juttu on se, että olen muuttanut meidän iltarutiineja toimivammaksi. Tein sen kesäloman jälkeen, kun muutettiin huvilalta takaisin Helsinkiin. Eivät ehtineet muistaa, miten homma meni.

Eli: kun meillä aiemmin syötiin iltapala television ääressä, se johti siihen, että lapset söivät jumalattoman hitaasti ja pyysivät 7 kertaa lisää, koska sillä lailla sai pitkitettyä ”iltakatsomista”. Mulla meni täysin hermo siihen tv-huoneen ja keittiön välillä ramppaamiseen.

Nyt meillä syödään iltapala keittiössä, minkä jälkeen saa hetken katsoa telkkaria. (Ei enää sitä tuntia, minkä ennen sai. Vaan ehkä 20–30 min.) Samalla harjataan hampaat.

Sitten kaksi nuorempaa tulee mun kanssa lukemaan iltasadut ja esikoinen menee omaan sänkyyn, ja lukee tasan puoli tuntia. (Kiitos ja ylistys meidän ihana ope, joka on antanut sellaisen monisteen, jossa saa aina värittää simpukan, kun lapsi on lukenut 15 min. Tämä totta vei motivoi meillä!)

Olen myös super duper iloinen siitä, että Maailman viimeiset tyypit on vienyt hänet mennessään. Jos on mitään suosituksia 8-vuotiaalle pojalle, niin saa sanoa! (Mahdollisimman pitkiä sarjoja kiitos.)

Höpersankarit, Isämies, Lassemaijat on kanssa uponneet.

Mut kirjastossa mulle tuli kyllä skidi vitutus: tuntuu että tytöille tehdään paljon enemmän kirjoja kuin pojille. Ja jep, täältä löytyy nyt ihan semmonen klassinen poju, jota ei hevoskirjat kiinnostele. Mieluusti päähenkilö sais olla poika.

Ja koska lukemisesta ei oikein enää voi puhua ilman ruudusta puhumista, niin tuntuu että me ollaan tämäkin saatu… hoitotasapainoon. (Oli aika, jolloin ei oltu.)

XD

Peliaikaa on tunti päivässä, ja sitten siihen päälle telkkaria. Etenkin nyt kesä/syksyllä on ollut niin helppo vain heittää nuo kavereiden kanssa pelaamaan nerffiä ulos. Talvi tulee sitten olemaan taas haastava, mutta se on sen ajan murhe. Puhelinta ei vielä ole, eikä todennäköisesti tule hetkeen. Suurimmalla osalla kavereista on kellopuhelimet, joten tokaluokkalaisen kohdalla on helppo vielä vastustaa semmosia melko vaimeita ”mut silläkin on puhelin” -keskusteluja.

2,5-vuotias ei ikävä kyllä ole mitenkään kiinnostunut ruudusta. Ei bussissa, ei ravintolassa, ei. Hetken armoa ei ole. Mutta ihan vähän viime aikoina se on katsonut Muumeja ja Isoja koneita. Vaikkapa 2 jaksoa putkeen (isot koneet on n 3 min jakso).

5-vuotias taas ei ole juuri kiinnostunut muuta kuin värityspeleistä. Eikä niitä jaksa määräänsä enempää pelata, joten hänen suhteen ei tarvitse vielä ressailla ruutuhommia.

Mut joo. Näitä sitä pohtii ja puntaroi ja lukee median huolipuhetta ja huomaa itsekin välillä, että ruutu tuottaa levottomuutta. Myös itsessäni. Etenkin itsessäni.

Niinpä olen pitäytynyt waka wanhassa paperihesarissa ja yritän taas lukea ainakin välillä oikeita fyysisiä kirjoja luurin sijaan.

Mutta tämmöstä. Kirjoitin nämä nyt ylös siksi, että just nyt, just tällä hetkellä, olen aika tyytyväinen meidän kirja/ruutu-hommeleihin.

Ja veikkaan että jos nää ei ole koskaan stressannut itseä, niin sitä ei oikein osaa edes kuvitella, miten nää voi stressata. Koska kuten me kaikki, sitä haluais tehä tän vanhemmuuden jotenkin oikein. Mutta se on vaikeaa maailmassa, jossa niin moni juttu on niin addiktoiva ja niin yksilön vastuulla lopulta.

Okei! Nyt meen kattoon telkkaria! Ja sit lukemaan :))))))

Kuvat: Onnellisia hetkiä viime ajoilta

Next
Next

Ehkä syksy alkaa