Helpottaa
Käytiin Tikin kanssa syömässä Maukussa perjantaina (juhlittiin hänen synttäreitään), ja keskustelu ajautui siihen, että nyt alkaa helpottaa.
Ravintola aukesi viideltä, meillä oli varaus, mutta jonottamisessa oli tunnelmaa.
Olin ollut ammattilaismeikissa aamulla!
Mulla on pientä lapsiperheuupumusta ollut tässä ilmassa. Laskeskelin, että olen pian 10 vuotta joko ollut raskaana tai imettänyt (tulin raskaaksi toukokuussa 2015). Olen imettänyt lapsia aina siihen kohtaan, kun on seuraava ollut tuloillaan. Ja lapset ovat syntyneet noin kolmen vuoden välein.
Mun ei ole todellakaan ollut tarkoitus imettää niin pitkään, ennemminkin se on vain tapahtunut. Mutta nyt, kun kolmas täyttää tässä kuussa 2 v 6 kk, niin alkaa olla vahva tunne, että tämä on pakko saada loppumaan. Siis ihan pakko. Se on älyttömän vaikeaa, kun pieni haluaa sitä niiiiin kovin, mutta no, ei siitä sen enempää.
Se, miksi on tunne, että alkaa helpottaa, johtuu just tästä: Tässä kohdassa kahden edellisen lapsen kanssa olen ollut jo raskaana. Ja nyt en ole! Kello ei enää nollaudu. Meille ei ala ensi vuonna uutta vauvavuotta ja taaperovaihetta!!! Tämä on nyt tässä.
Ja just nyt sanon, että en tunne pienintäkään haikeutta. Vauvavuotenahan mä olin haljeta haikeudesta, mutta nyt vain iloitsen ja fiilistelen sitä, että tuo pienin kasvaa.
Maukussa oli hyvät ruoat ja viinit, mutta ennen kaikkea rennosta ja asiantuntevasta palvelusta tuli olo, että daung, tämä on hyvä paikka.
Esimerkkejä helpotuksesta:
Kun keskiviikkona alkoi taas Paavalin kirkolla 1 euron illalliset (ne loppui viime huhtikuussa, eli tässä on ollut puolen vuoden tauko), tajusin yhtäkkiä, että mä en enää pelkää, että 2-vuotias kaatuisi kiviportaita alas takaraivo edellä. Se ei ole enää sellainen kömpelö taapero, vaan siitä on tullut osaava, liikkuva lapsi. Hurraa!
Meillä on semijärkeviä leikkejä yhdessä. Tällä hetkellä kuopus rakastaa “pääkaupunkipeliä”, jossa hän istuu mun vatsan päällä, selkä päin mun koukussa olevia polvia. Kyselen häneltä maiden pääkaupunkeja, ja jos hän vastaa väärin, polvet avautuvat ja hän tipahtaa. No. Hän osaa Helsingin, Tallinnan ja Tukkolman. Ei aina, eikä varmaankaan tajua yhtään mitä ne tarkoittaa, mutta pointti on, että meillä alkaa olla tällaista verbaalista ilottelua yhdessä, ja se on ihanaa!! (Hänen isosiskonsa rakastaa pääkaupunkipeliä, siksi hänkin haluaa sitä määrätietoisesti pelata.
Kuopus ja keskimmäinen leikkivät nykyään usein yhdessä. Paljon kutitusta, jahtaamista ja semmosta retuutusta, mutta ennen kaikkea ne kikattelevat keskenään. Niistä alkaa ihan pikkuhiljaa olla oikeasti toisilleen seuraa. Pian me muutetaan tämä parivaljakko toistensa kanssa samaan huoneeseen ja esikoinen saa oman huoneen.
Seitinohutta järkeä ja itsesuojeluvaistoa! Kun hän potkulautailee menemään, voin huutaa (lähimatkan, ei vielä kaukaa!) päästä, että stop ennen suojatietä, ja hän pysähtyy.
Helpotusta on sekin, että tuo meidän keskimmäinen on koko ajan yhteistyökykyisempi eri asioissa. Sellainen pahin uhma alkaa siinäkin olla takana.
Ainakin välillä voin lukea noille iltasadun niin, ettei siitä tule riehumista (tästä edellisessä postauksessa riemuitsinkin. Ja siitä puheenollen, kiitos TUHANNESTI ihanista kirjavinkeistä, mä otin ne kaikki talteen. Nää oli super arvokkaita).
Nyt kun tuo nuorin on miltei 2,5-vuotias, tuota kolmikkoa on myös helpompi saada hoitoon muualle.
Ja minä pystyn koko ajan olemaan vähän vapaammin! On semmonen orastava olo, että mun elämä alkaa ja saan tehdä kaikkea perheen ja lasten ulkopuolista.
On sellainen tunne, että jokainen päivä on voitto ja vähän eteenpäin. Ehkä jossain vaiheessa me voidaan koko perheen kanssa vaikka pelata lautapeliä, katsoa elokuvaa tai tehdä jotain yhdessä sen sijaan, että ihan vain puhtaasti sekoillaan yhdessä.
Merihaka on nykyään eri näköinen, kun hiilikasa on poistunut horisontista. Ihanaa.
Toinen juttu, mikä pian helpottaa: Meidän remppa on loppumetreillä (keittiö pitää vielä laittaa seinälle, eteisen lattialaatat valaa ja listat kiinnittää). Sitten meillä on enemmän tilaa olla ja elää. Ollaan jo hekumoitu Tikin kanssa siitä, miten alhaalle voitais kantaa pitkä pöytä, ja sitten sen päällä voisi isompien lasten kanssa tehdä palapelejä ja lego-rakennelmia, joita eräs ei tuhoa välittömästi.
Ja miten yksi vanhempi voi ottaa aina yhden lapsen ja nukkua alhaalla hänen kanssaan kahdestaan.
Ylipäänsä tuo remontti on ollut tänä syksynä aika kuormittava, ja oikeastaan viimeiset vuodet, kun on pitänyt miettiä ja miettiä tätä asumista, niin sekin on käynyt raskaaksi. Nyt nämä jutut katoavat pohdintojen listalta ainakin seuraaviksi vuosiksi – ihanaa.
Kolmas helpottava juttu on se, että me tajuttiin, että luultavasti nyt on hetki, jolloin meillä on yhteensä kaikkein eniten lainaa koko meidän elämän aikana. Meillä on nyt noin 540 000 euroa lainaa yhteensä (tosta on noin 80 000 mun henk koht mökkilainaa). Meidän lainan todennäköisesti laskevat tammikuun ja toukokuun korontarkistuksissa, mikä helpottaa. Sen lisäksi näitä lainoja nyt sitten maksellaan takaisin, ja sekin on kiva ajatus, että luultavasti meillä ei ole enää koskaan näin paljon lainaa. Eli joka kuukausi ollaan tässä suhteessa rikkaampia ja vähemmän velkaisia.
Kaunis auringonlasku. Sitten lähdettiin kotiin, jossa Äbä hoiti kolmea lapsostamme.
Toiveikkuutta on siis ilmassa! Pitäisi oikeasti sillä lailla nauttimalla nauttia näistä viimeisistä pikkulapsiajoista, kuten Hannekin niiiiin ihanasti kirjoitti hetki sitten. Just nyt mulla on kuitenkin olo, että maljani on täysi, olen saanut riittämiin tätä ihanuutta ja hauskuutta pikkulasten muodossa.
Ja oikeastaan: muistan kun keskimmäinen oli 2,5-vuotias ja siltä alkoi tulla kaikenlaisia uskomattomia one-linereita ja hauskoja kesksuteluja. Me ollaan just nyt sen huoneen ovella. Joten ennustan itselleni äärimmäisen suloista ja viihdyttävää seuraavaa vuotta tuon pienen kasvavan puheliaan palleron kanssa.
Ps. Kirjoitan tätä tekstiä Nuuksiossa, Haltia Lodgen hotellihuoneessa. Ollaan taas vuotuisella “viemme Äbän ja Juhan ilman lapsia yöksi jonnekin” -reissulla ja meillä on ollut ihanaa!!! Ja vapaata!
