Kahvia ja kaakaota
Avara luonto.
Meillä on välillä lauantai-iltapäivisin tapana tehdä typyn kanssa sitä, että pikkuveljen päiväunten aikana keitetään kahvit ja kaakaot ja katsotaan Avaraa luontoa. Tai kuten typy sanoo: Sitä naaras-ohjelmaa.
Ilmeisesti naaraista puhutaan tässä sarjassa aika paljon. Typy myös kyseli, että miten toi kertoja on päässyt tonne kallioille katselemaan noita eläimiä. Kerroin, että luultavasti kertoja istuu jossain pikku kopperossa ja kattelee telkkarista tätä samalla tavalla kuin mekin, joskin vain jutustaa samalla.
Kruununhaan kadut ovat tulleet tutuksi.
Vuosaaren satamavierailu oli hieno.
Mulla on jotenkin pöllämystynyt olo, semmonen vähän irti kaikesta. Pää on jotenkin niin vahvasti tuolla maanpuolustuskurssilla, kurssin ihmisissä ja kaikessa, mitä tässä ollaan koettu. Kun on ollut kolme viikkoa samalla jengillä, tällä viikolla armeijatamineissa Karjalan prikaatissa, niin siinä menee pakostakin pää jotenkin vähän sekaisin. Haha.
En tajua miten jengi selviää jostain armeijasta, kun itselleni nää viikot on jo olleet näin hc. Tää tiedon määrä, mikä mun päähän kaadetaan ja sitten kaikki tämä sosiaalisuus. Oon tutustunut tosi karismaattisiin ihmisiin (en tarkoita semmosta lahkohihhulikarismaa), semmosiin joiden juttuja vois kuunnella loputtomiin ja kysellä niiltä kaiken mahdollisen mm niiden työstä (ja toki kaikesta muustakin).
Saatiin prikaatissa armeijan kamat ylle.
Nähtiin sotaharjoitus.
Samaan aikaan pitää jotenkin pitää pää kylmänä. Maanpuolustus on varautumista kriisitilanteisiin ja resilienssin ylläpitämistä rauhan aikana. Mutta on siinä myös klangi sodasta läsnä – nyt enemmän kuin varmaan moneenkymmeneen vuoteen. Sitä on nihkeä ajatella. On ollut nihkeä ajatella nämä viimeiset miltei kolme vuotta.
Mähän menin silloin keväällä 2022 vähän sekaisin Venäjän hyökkäyksestä. Tää kurssi on palauttanut mun uskoa perusturvallisuuteen: Suomessa on vahva virkahenkilöstö, ministeriöt ja erilaiset järjestöt, jotka tekee kaikenlaista varautumista. Ja sitten meillä on Nato, DCA-sopimus ja EU. Että yksin me ei kyllä olla.
Mutta semmonen kaikki “ei mitään armeijaa” -puheet ovat kyllä kadonneet. Me puolustetaan vapautta olla sellaisia kuin halutaan ja elää sellaista elämää kuin halutaan. Sitä Suomi mulle on, ja siksi se on puolustamisen arvoinen.
Fatu on ollut kurssilla mun luottohenkilö, jonka viereen meen istumaan silloin, kun en jaksa sosialisoida.
Erinäisten harjoitusten seuraaminen on ollut vaikuttavaa.
Pääsin helikopterin kyytiin!
Toinen asia, mikä kummittelee jatkuvasti olan takana, on ilmastokriisin eteneminen. Siitä puhutaan myös jokaisella luennolla – mutta tämä on karua – enimmäkseen siten, että miten siihen sopeudutaan. Ei miten sitä ehkäistäsiin. Luontokadosta moni on vielä enemmän huolissaan, sen taklaamista ei olla edes kunnolla aloitettu. Ja no, eipä ole tämä Suomen hallitus ihan hirveän huolissaan, päinvastoin: yhdessä sovitut lait vesitetään EU:ssa. Tästä olen ollut aika huonona viime aikoina.
Maanantaina on ympäristöpäivä, ootan sitä erityisesti.
Sitten yks asia, mitä olen miettinyt, on polarisaatio ja sen syveneminen. Ennen kaikkea siitä näkökulmasta, että mä en itse halua olla mukana syventämässä semmosta kansan jakautumista siiloihin. Semmonen on tosi vaarallista. Ja kuten kurssilla ollaan opittu, vastapuolella on ihan strategia siinä, että ne pyrkii iskemään yhteiskunnan railoihin, syventämään niitä ja näin saamaan kansakunnan yhtenäisyys rakoilemaan – ja siinä samalla myös eräänlainen maanpuolustustahto rakoilemaan. Tätä on nähty paljon Ukrainassa.
Musta on tärkeää esimerkiksi voida kritisoida hallituksen luonto- ja ilmastotoimia. Mutta pitää olla tarkkana siitä, että kritisoin nimenomaan tekoja ja päätöksiä, en ihmisiä. Ylipäänsä haluaisin olla enemmän mukana semmoisessa hyvässä keskustelussa, jossa ei piruiltaisi, vaan pyrittäisiin ymmärtämään ja parantamaan yhteisiä asioita. Se on vaikeaa, etenkin sellaisten juttujen kohdalla, joihin liittyy henkilökohtaisuutta ja tunteita. Mun on välillä tosi vaikea ymmärtää sitä, miten ainakin näyttää siltä, että osa ihmisistä ei mieti yhtään suurta kuvaa tai tulevia sukupolvia. Että semmonen oma hedonismi menee kaiken ohi.
Väsyttää!
Nato-aakkoset vessan kopin ovessa.
Aamupalaksi riisipuuroa!!!
Mut sitten taas toivo pilkahtaa. Tulin esimerkiksi tänään tosi iloiseksi, kun semmonen johtajatyyppi hahmo (lol ei nimiä) kertoi, miten ennen hän tykkäs matkustella paljon perheen kanssa, mutta sitten yhteinen ilmastoherätys on siirtänyt matkat kotimaahan ja vähentänyt grillistä lihaa. Tuli fiilis, että jos ton tason tyypit (joilla olisi kaikki vara olla ihan vaan itsekkäitä) miettii näitä juttuja, niin eiköhän pian kaikki.
Savuakävelyn ja keppijumpan jälkeen oli hiki.
Mun pitäisi varmaan henkisesti varautua siihen tyhjyyteen, mikä ensi viikon jälkeen koittaa. Mun kurssin käynyt ystävä sanoi, että “paljon kivoja juttuja perheen kanssa siihen sitten”. Oonkin pyytänyt siskon ja sen lapset viikonlopuksi meille Helsinkiin. Niiden kanssa on aina kivaa.
Ja uskon, että oon saanut kurssilta sellaisia ystäviä, joita voisin nähdä tulevaisuudessakin. Jännä nähdä, miten tämmönen luonnistuu aikuisiällä (nuoruudessa esim riparin kohdalla se oli vaan sitä, että mentiin yhdessä dokaamaan). Ehkä jotain lounaita tai sen semmosia? En tie!
Mutta tavallaan mä myös vähän jo odotan arkeen paluuta, sitä että saa istua aamuisin Rootsissa ja tehdä töitä ja käydä lasten kanssa puistossa ja kirjastossa.
Vika viikko jäljellä!
