Kannattaako lasta pakottaa harrastamaan?
Kysyin blogissa tovi sitten, millaisia kokemuksia ihmisillä on ollut harrastusten valmentajista ja sain tosi kiinnostavia vastauksia. (Kiitos tuhannesti teille!) Kirjoitin niiden perusteella Ylelle kolumnin siitä, miten huono valmentaja voi tappaa lapsen harrastusinnon heti alkuunsa. Ylen tuottaja laittoi viestiä, että nyt kolumnin on käynyt lukemassa yli 20 000 ihmistä, minkä uskon tarkoittavan sitä, että monilla on kokemuksia siitä, millaista on olla huonon valmentajan alaisuudessa.
Haastattelin kolumnia varten urheilupsykologi Satu Kaskia. Hän kertoi neljän K:n säännöstä, joka koskee harrastavan lapsen vanhempia: Kustanna, kuljeta, kannusta ja kuuntele. Ihmiset kommentoivat siihen, että oikeastaan tuon pitäisi mennä niin päin, että kuuntele olisi ensimmäinen K. "Aloite harrastukseen tai sen aloittamiseen pitäisi tulla lapselta. Ei niin, että lapsi on vanhemman harrastusväline", yksi äiti kommentoi.
Oma lapseni ei tällä hetkellä harrasta mitään. Vein Alppua muskariin vuoden verran, ja mietin tässä, alottaisinko nyt joulun jälkeen sen uudestaan. Alppu selvästi tykkäsi siitä, ja olisi ihanaa, jos hän innostuisi musiikista noin yleensä ja aloittaisi jossain vaiheessa jonkun soittimen harjoittelun.
Mä itse soitin pianoa noin kolme vuotta, mutta jotenkin vain inhosin sitä. Yhdelläkin pianotunnilla opettaja kysyi ivallisesti, onko mulla uusi kello, kun katson sitä niin usein. Hehehhe. Ei ollut. Sitten vaihdoin soittimen kitaraan, ja jatkoin sitä intohimoisesti monta vuotta. Missään vaiheessa vanhempani eivät pakottaneet minua mihinkään harrastukseen. En usko, että niitä olisi edes kiinnostanut niin paljon, että olisivat jaksaneet käyttää energiaa siihen. Ihmisen pakottaminen vaatii nimittäin todella paljon vaivaa. (Olen oppinut tämän, kun laitan rimpuilevalle lapselle talvikenkiä aamuisin.)
Toisaalta mä olen aina ollut aika pedantti tyyppi, vähän sellainen, että jos johonkin ryhdytään, sitä sitten tehdään. (Onneksi sittemmin olen oppinut, että aina voi luovuttaa.) Entä jos oma lapsoseni onkin luonteelta semmonen, että se ei jaksa pitkäjänteisesti harrastaa mitään? Pitääkö mun sitten maanitella sitä pysymään tietyn harrastuksen parissa, vaikka lupailla sille jotain palkintoja? Koska onhan siitä ihmiselle hyötyä, että hän tekee jotain asiaa vapaa-ajallaankin pitkäjänteisesti ja pieteetillä, siinä kasvaa henkisesti.
No, tunnen itseni. Veikkaan, ettei minustakaan irtoa niin paljoa energiaa, että jaksaisin kovinkaan määrätietoisesti pakottaa vastentahtoista lasta harrastukseen. Elämässä on muutenkin niin paljon pakkoja (päiväkoti, koulu, vaatteiden päälle laittaminen aamulla), etten kyllä varmaankaan jaksa erityisesti suostutella lasta jatkamaan harrastusta, jos hän ei siinä viihdy. Toki tämän pakottamisen voi tehdä myös ovelasti huokailemalla oikeassa kohdassa ja ilmaisemalla hienovaraisesti pettymyksensä, jolloin lapsi syyllistyy ja jatkaa harrastusta. Ehkä otan sen keinon käyttöön!
No ei nyt sentään. Tai no, tällä hetkellä minulla on vielä tällainen idealistinen käsitys itsestäni rentona ja kannustavana joskaan ei pakottavana kasvattajana. Katsotaan, miten sitten suhtaudun tähän, kun lapsi on aloittanut 11 eri harrastusta ja lopettanut niistä 13.
Onko tietä pakotettu tai suostuteltu harrastuksiin? Jos, niin hyötyä tai haittaa siitä on ollut?
Alkuperäisen kolumnin voi lukea Ylen sivuilta ja kokemuksia huonoista harrastusvalmentajista aiemmasta postauksestani.
Kuvassa: Taimi ja Alppu harrastamassa trainspottingia