Ihanaa, löysää

Olen varautunut siihen, että tietyllä tapaa tästä olisi tulossa elämäni tähän mennessä rankin kesä: mulla on kolme alle kouluikäistä lasta (okei, yksi on jo kyllä 7-vuotias, mutta vasta elokuussa koulussa!) ja joista yksi on mun mielestä lapsuuden hankalimmassa iässä: 1-vuotias.

Nimittäin kokemus siitä, kun edellinen oli 1-vuotias on edelleen vahvana muistissa. Se kiipeili ihan joka paikkaan, horjahteli meidän terassilta soralle (silloin huvilan piha oli soraa, toisin kuin nyt) ja oli aivan pitelemätön. Naama oli veressä ja ruvella koko kesän, kun se teloi itseään, vaikka kuinka juoksi perässä.

No, kyllä tätäkin ukkelia joutuu pitelemään, esimerkiksi hänen tapansa nousta seisomaan syöttötuolissa kesken ruokailun on melko rasittava. Mutta ihan niin kaoottista meininki ei kuitenkaan tämän ensimmäisen huvila-viikon perusteella vielä ole ollut!

Ehkä tuo on sitten kuitenkin ainakin vähän harkitsevaisempi kuin isosisaruksensa. Ainakaan se ei juoksentele vielä samalla tavalla (oppi kävelemään yli 1-vuotiaana, kätevästi meidän interraililla – toisin kuin siskonsa, joka käveli ikävä kyllä jo 10 kuukauden iässä).

Lisäksi me ollaan nyt opittu vähän sitä, että jompikumpi vanhempi saa olla välillä itsekseen. Niinpä mä suuntasin heti reilin päätyttyä rymyämään Kesärauhaan, oli niin hauskaa! Etenkin siskoni Sofian etkoilla.

(Niiden teemaksi muodostui: Uusi hallitus, kovat arvot, nyt Saa Sanoa. Sitten kaikki sanoivat.)

Eli: yllättävän leppoisaa on ollut. Tähän vaikuttaa vahvasti myös se, että ensimmäisen viikon ajan meillä on ollut sellainen järjestely, että meidän äiti hakee kaikki kolme lasta aamusta heille ja palauttaa vasta lounaan jälkeen. Tiki on ollut Helsingissä toipumassa meidän interrailista ja minulla on ollut vielä viimeisiä työhommia liittyen podcastiin ja sitten on ollut pari kolumnia, jotka on pitänyt kirjoittaa.

On tuntunut luksukselta tehdä töitä ihan rauhassa katsomatta koko ajan kelloa, että koska se vauvelo herää päiväuniltaan. Tuntuu suorastaan kutkuttavalta, että syksyllä tällaista on minulla luvassa runsain mitoin, kun Tiki on kotona tammikuuhun saakka.

Sitten on ollut kaikkea kesähommaa: Lotan lapset ovat täällä, joten serkukset ovat leikkineet yhdessä koko viikon. On luotu Super Mario -ratoja, rakennettu terassille meri, harjoiteltu kirjaimia, kirjoitettu kirosanoja paperille (ja saatu siitä vähän noottia, vaikka PSKA onkin aika söpö), uitu uitu ja uitu, hypitty laiturilta loputtomiin ja pelattu jalkapalloa. On kylvetty terassilla, pitää ehkä ostaa sittarista kolmas tommonen iso kylpyamme, kun nähtävästi jokainen tarvitsee omansa. (Riitojen määrä on varmaan joka tapauksessa vakio, mutta aina sitä voi yrittää.)

Elämä tuoksuu aurinkorasvalta, helteeltä ja tuoreelta avomaakurkulta.

Meidän äbän puoliso Juha on vastannut koko viikon ruuista (tiedän, olen hemmoteltu lapsi), niinpä on syöty legendaarisia Rainion perunoita (niitä tuo 1-vuotias pistelee poskeen haarukalla vaikka kuinka monta – ovat parempia kuin maailman mitkään muut perunat, saa Turun torilta, tiedoksi) ja grillattua kalaa, porkkanaa ja vegenakkia.

On ollut hauskoja keskusteluja:

“Miksi te kiusaatte noita hevosmuurahaisia?”

“Me ei tykätä niistä.”

“Miksi?”

“Koska ne on poikia!”

*

“Mikä on semmonen Lava-sairaus?”

“ÖÖÖÖ…”

“No semmonen entisaikojen.”

“Ai lavantauti!”

*

“Äiti, me elämme satumaailmassa. Mikään täällä ei ole todellista.”

“Selevä.”

Ja on ollut myös uhkauksia:

“Äiti minä haluan tekokynnet. Äiti, jos et anna niitä, niin minä jätän sinut ulkopuolelle!”

Yöt ovat olleet aika horroreita. Kun me ollaan oltu täällä nelistään ilman Tikiä, lapset ovat halunneet kaikki nukkua tuossa makuuhuoneessa, mielellään samassa sängyssä mun kanssa. Sitten ovat herätelleet toisiaan kaanonissa, eli yksi herättää seuraavan, nukahtaa, mutta seuraava jää valvomaan. Niinpä minä olen valvonut paljon. Hyttysenpistot, kuumuus, jano, zombie-pelko (katsoivat hetken vahingossa yhtä k10-piirrettyä Netflixistä ja hell broke loose) ja milloin mikäkin on valvottanut.

Tänään aamulla, kun Tiki tuli takaisin juhannukseksi, minä sain nukkua ysiin saakka – ja heti tuntuu koko elämä valoisammalta ja ihanammalta! Ja herregud, nyt on juhannusaatto! Miten ihanaa!

Meille on muotoutunut perinne, että juhannuksena Tiki paistaa Oonissa pizzaa ja Lotta tekee kukkaseppeleitä. Sitten saunotaan ja uidaan ja sen semmosta. Meidän isoäidin karjalaisia juuria kunnioittaen pitäisi laittaa myös koivunvarret ulko-oven pieliin. Katsotaan, ehdimmekö sen tehdä!

Olen myös lukenut aivan ihania kirjoja. Sain just loppuun sellaisen Lydia Sandgrenin Läpileikkauksen. Siinä oli kaikkea mistä kirjallisuudessa rakastan: kahta aikakerrostumaa (1980 ja 2000-2010), eri kaupunkeja (Göteborg, Pariisi, Berliini, Tukholma) yliopistomaailmaa, menneisyyden ratkaisematon mysteeri ja paljon paljon ihmissuhdetta. Aivan täydellinen kesäkirja, 700-sivuinen lukuromaani.

Semmonen asia, minkä olen ilokseni huomannut, on että en ole enää niin herkässä tilassa kuin viime kesänä. Nyt olen pystynyt kuuntelemaan Antti Autiota ilman, että sydän pakahtuu ja rusentuu sisäänpäin. Olen voinut muistella kivoja asioita ja nauttia tästä hetkestä ilman, että mut valtaa eksistentiaalinen ahdistus siitä, että aika kuluu ja jättää meistä. Totta kai hiljaisen hetken tullessa tuntuu haikealta, siitä en ehkä koskaan pääse eroon, mutta nyt kestän sen.

On suloista huomata, että yksi mun lapsista on ihan samanlainen. Mulla on tapana tehdä sille videoita kaikista meidän retkistä ja laittaa siihen aina joku musiikki taustalle. Sitten se katsoo niitä, yhtäkkiä sen silmät täyttyy kyynelistä ja se kertoo ääni väristen, miten ikävä sillä on mummaa, serkkuja, tuota hetkeä. On ihanaa, kun on niin tunteellinen lapsi.

Elämä täällä on ihanan pientä. Turun keskusta olisi bussimatkan päässä, mutta mulle ei ole vieläkään tullut halua lähteä edes käymään missään. Päivät vain soljuvat näin, että herätään, syödään puuroa, uidaan, lounastetaan, juodaan kahvia ja sen sellaista. Zoolandiassa aiotaan kyllä ens viikolla käydä, mutta muuten on tosi vähän mitään suunnitelmia, ja se on taivaallista.

Tänään Didi makoili lämpimässä kylvyssä terassilla, leuto tuuli puhalsi ja taapero tepasteli vieressä hatarin askelinsa. Yhtäkkiä Didi tokaisi:

“Tämä se on elämää.”

Näin on.