Keväinen olo
Tällainenkin hetki voi olla ihmisellä: kuopus nukkuu ja kaksi vanhempaa ovat kavereiden luona kylässä. Puoliso pelaa Call od Dutyä ja minä juon kahvia hiljaisessa kodissa.
Tällainen hetki on hyvin hyvin harvinainen tässä taloudessa, tällaista kiireetöntä lauantain omaa aikaa on aika harvoin tarjolla. Mutta nyt on, joten nautin! Ja tuli heti fiilis, että tekee mieli avata blogi ja horista. Aurinkokin vielä pilkahtelee, on toiveikas, keväinen olo!
Mitä mun mielessäni on liikkunut viime aikoina?
No ainakin raha. Raha ja asuminen, voi että mä veivaan tätä teemaa nyt päässäni. Meidän alueelta tuli äsken tosi kiva yli 100 neliön asunto myyntiin, mutta se maksaa lähemmäs 900 000 euroa. Eli on aivan törkyli kallis. Nyt mietin, että saataisko meidän oma asunto myytyä ja saataisko me tuon toisen asunnon hintaa vähän alaspäin, koska tuohon 900 000 euroon meillä ei ole kyllä mahdollisuuksia. Kysyttiin pankista lainalupausta, ja saatais lainaa 400 000 euroa lisää. Jos tästä asunnosta saisi vaikka 430 000 euroa, ja myytäisiin kaikki sijoitukset ja tyhjentäisin firman kassan, niin sitten me ehkä, ehkä saatais ostettua tuo isompi asunto.
Ja asumiskustannukset nykyisestä 2000 eurosta nousisi johonkin 3500 euroon. Tällaista on elämä Helsingin kantakaupungissa. Mutta kyllä me siitä varmaankin selvittäisiin. Tosin sitten pitäisi ehkä lopettaa siivooja, ravintolassa käyminen ja ööö puolet lasten harrastuksista. Juupelis juu!
Rahaa onneksi säästyy sillä, että meillä ei ole omaa autoa eikä juuri matkustella. Mutta huh, on nää hinnat kyllä. Toisaalta viihdytään niiin hyvin meiän taloyhtiössä, jossa on kivoja lapsiperheitä ja super hiljaista (oon aivan neuroottinen sille, jos muista asunnoista kuuluu jotain ääniä, pahin on kantapääkävely), että tuntuu isolta riskiltä muuttaa muualle. Hankalia pohdintoja!
Toinen juttu, mitä olen taas miettinyt (mitä mietin aina), on ajan kuluminen. Jos vauvavuotena surkuttelin ajan kulua, niin nyt voin sanoa suoraan, että mä odotan, että aika kuluu. Kuten edellisessä postauksessani sanoin, tämä 1-vuotiaan vanhempana oleminen on aivan järjettömän stressaavaa. (Postauksen kirjoittamisen jälkeen se iski hampaansa tohjoksi.) Mä niin odotan, että hänelle kehittyy lisää taitoa säilyä hengissä. Nyt on semmonen elämäntilanne, että jokainen eteenpäin kulunut päivä on voitto. Perheneuvolassa sanottiin ihanasti, että 1-, 4- ja 8-vuotiaan lapsen vanhemmuus on todella rankkaa, että kyllä se pian helpottaa. Ja siihen haluan uskoa! (ja uskonkin, koska kokemusta on, että 2-vuotiaat on helpompipa kuin 1-vuotiaat ja 5-vuotiaat helpompia kuin 4-vuotiaat.)
Mutta nyt kun tuo 1-vuotias koko ajan tapailee sanoja ja sen kanssa on hauska leikkiä sellaista, että se toistaa joka sanan (farkut “vaakku”, paita “aita”, napa “apa”, suu “uu”), niin ollaan ihan just kohta astumassa siihen vaiheeseen, jolloin lapsesta tulee äärimmäisen viihdyttävää seuraa. Jo nyt on semmosta yhteistä huumoria! Hänellä on tapana mennää mun ARVOTAULUN eteen (meidän kodissa kaikki, johon ei saa koskea tai jota pitää kohdella kunnioituksella, on brändätty arvo-asiaksi, huvilalla on mm ÄIDIN ARVONOJATUOLIT), ja aloittaa pienen shown: “Kaulu kohkea!” hän sanoo ja osoittaa taulua. Sitten mä sanon: “Eeeeeeei!” Sitten hän kikattaa hervottomana ja sanoo uudestaan lähestyen taulua. “Kaulu kohkea!”
(Hän ei kuitenkaan onneksi tohdi koskea ARVOTAULUA. Silloin ei enää kikateltais vaan TUOMITTAISIIN JYRKÄSTI.)
Noniiiin, nyt lapsi heräsi, minä menen!
