Kiireinen eukko vänisee

Elämme poikkeuksellisia aikoja. Tai no minä elän. Olen järjestänyt elämäni semmoiseen solmuun, että tammikuulle on kasaantunut kaikki: Didin päiväkodin aloitus (mikä tarkoittaa extra lyhyitä työpäiviä, sillä viemme hänet ysin jälkeen ja haemme kolmelta – ainakin nyt alkuun) ja minun elokuussa ilmestyvän kirjan käsikirjoituksen deadline.

Tavallisesti minulla on tiukka sääntö, ettei töitä viikonloppuna tai iltaisin, mutta nyt olen valtavan häpeän koureissa joutunut lipsumaan siitä. Joululoma lasten kanssa oli niin pitkä (aina loppiaiseen saakka), mikä tarkoitti sitä, että nyt pitää laittaa pökköä pesään.

Kiire ei ole minulle ollut enää vuosiin lesoilun aihe vaan kertoo enemmänkin korttitalon heilumisesta. Enkä muuten luettelisikaan täällä näitä elämääni riivaavia seikkoja, ellei tämä kaikki vaikuttaisi mahdollisuuteen päivittää blogia. Heti kun horror tammikuu loppuu, niin alan taas jorista enemmän, koska tykkään tästä edelleen valtavasti.

Didin päiväkotia on takana ensimmäinen kokonainen viikko. Sinne hän jää aamuisin itkien, mutta sanovat, että rauhoittuu heti vanhemman poistuttua. Tunnemme Alpun ajoilta tuon ryhmän aikuiset, ja mitkään ylisanat eivät oikeastaan pysty kuvailemaan sitä, miten mahtavia, lapset huomioivia ja ammattitaioisia ihmisiä he ovat. Niinpä minun ei tarvitse kahta sekuntia miettiä, etteikö Didier olisi turvallisessa ja hyvässä hoidossa päivien ajan.

Olen viime aikoina taas ajatellut varhaiskasvatuksen merkitystä yhä enemmän, ihan noin poliittiseltakin kannalta. Kunnallisvaalit lähestyvät (ovat huhtikuussa), ja on niin, että valtuutetut aivan oikeasti hyvin konkreettisesti vaikuttavat siihen, paljonko päiväkotipaikkoja on, miten houkuttelevaksi päiväkodit tehdään työpaikkoina (myös johdolle) ja mimmoisia ryhmäkoot ovat.

Töissä käyvän vanhemman kannalta on aivan jumalattoman suuri merkitys, että lapsi pääsee lähipäiväkotiin ja että sinne lapsen vieminen tuntuu turvalliselta. Oma tilanne on tämän suhteen tosi valoisa, ja on äärimmäisen tärkeää, että niin on ympäri Helsinkiä (ja Suomea).

Didi on sanonut ensimmäisen aidosti kahta sanaa tarkoituksella yhdistävän lauseensa. Osoitti omaa selkää ja sanoi loukkaantuneen tuohtumuksen vallassa: "Appu sattui." (Minua nauratti tämä, pikkusiskon ärsyyntyminen isoveljen toimintaan kasvoi niin suureksi, että päätti opetella puhumaan, jotta saisi ilmaistua raivonsa.)

Alppu innostui joululomalla Disneyn Vaiana-elokuvasta (josta itsekin innostuin, niin ihanaa kuvausta merestä!). Alpun innostus johtui luonnollisesti laavahirviöstä, joka lopulta paljastuu hyvikseksi. Tämän näkeminen on Alpulle selvästi hyvin katharttinen kokemus, sillä laava kiehtoo ja pelottaa. Laavasta puhutaan edelleen päivittäin, mutta Vaianan näkemisen jälkeen Alppu ei enää iltaisin voihki pelkoaan siitä, että sisko saattaa hetkenä minä hyvänsä "pudota laavaan, kun maa aukeaa meidän jalkojen alta".

Lumi on vallannut elämämme, ja olemme piehtaroineet siinä päivittäin. Kaipa siihen suhtautuu nyt niin, että tämä kallis valkoinen eliksiiri saattaa hävitä sekunneissa, joten nautitaan nyt kun vielä voidaan. Didi tosin ei niin ole välittänyt, vaan suhatutuu koko konseptiin epäillen. Alppu sen sijaan on löytänyt rattikelkkailun riemut.

Olen löytänyt sisimmästäni huonon omantunnon syöverit, kun en ole jaksanut viedä lapsia hiihtämään tai luistelemaan. Tosiaalta, jos ilmastonmuutos tästä nyt syö nämä talvet, niin onko se edes niin oleellinen taito osata? Ja sitten taas toisaalta, pitäisikö heillä kuitenkin olla joku siirappinen lapsuuden nostalgiamuisto talvista, jolloin "luisteltiin naapurikentällä ja juotiin termarista höyryävää kaakaota sen jälkeen".

Pitäisi ehkä lavastaa valokuva siitä ja sitten muisto olisikin jo istutettu heihin? Nämäkin kuvat otin heistä ihan vain siksi, että olisi sitten se lumimuisto. (Kuvien ottaminen meni niin, että rukoilin ja vähän uhkailin, että jos ette nyt pysy paikallaan NIIN. On muuten tosi vaikeaa keksiä aina se niin. Vanhemmuus vaatii paljon mielikuvitusta.)

Mitäs muuta? Tässä kirjoittelen tätä lastenhuoneen alasängystä, tyypit heittelevät parhailaikaa yläsängystä tähän läppärin näppikselle pikku-legoja. Sormiin sattuu, mutta siedän sen, koska muuten pakottaisivat minut lopettamaan tämän itseni ilmaisun.

Kerrossänky ja edessäni oleva vaatekaappi alkavat olla tarrojen peitossa. En tiedä mistä niitä tarroja aina vain tulee, mutta ne ovat nyt olennainen osa sisustustamme. Ja voin kertoa, että eivät ole mitään trendikkäitä sisustustarroja.

Okei, nyt alkoi lennellä sormille vähän isompia legokökkäreitä, kipu yltyy. "Äiti milloin sä lopetat? Äiti on mennyt jo tosi kauan? Niin super kauan!"

Pakko lopettaa horiseminen, jatketaan myöhemmin. Nauttikaa viikonlopusta!