Kirja-arvio: Ammuu! Äänekkäät eläimet

Mauri Kunnaksen Ammuu! Äänekkäät eläimet (Otava 2014) on sanalla sanoen mestariteos. 

Se on psykologinen trilleri siitä, miten käy, kun jotakuta rakastaa liikaa. Ammuu! Äänekkäät eläimet kuvaa sitä luhistumista, joka väistämättä käy jokaiselle, jonka nappuloita painellaan liikaa, liian intensiivisesti, liiallisella voimalla ja hyökyaallon lailla ylittävällä rakkaudella. Kuka tahansa meistä, vahvimmatkin, nimittäin murtuvat tällaisen paineen alle.

Ammuu! esittelee henkilöhahmonsa ja miljöönsä pikkuhiljaa, ilman turhaa alleviivaamista. Ensin seurataan kolmen pienen porsaan ja piikatytön elämää Mauri Kunnakselle tyypillisessä idyllissä.

Sitten poiketaan jonkinlaisessa laitumen ja unensekaisen keltaisen maailman risteymässä katsomassa lampaita. Kirjan kolmannessa osiossa esitellään 1950-lukulaisesti sisustettu huone, joka luo katsojalle tuttuudellaan turvan tunteen. 

Tässä menneen maailman paratiisissa porsaat sanovat: "Röh röh röh!" ja lampaat huikkaavat huolettomasti hyppelehtien: "Mää." Kissa mouruaa niin kuin ennen vanhaan, hyvinä aikoina, jolloin kuu oli pyöreämpi, lapset uskalsi jättää kadulle pyörittämään hyrrää ja juustossa oli enemmän rasvaa.

Ammuu! vie meidät takaisin tähän ihanaan uneen, johon sielumme kaikki halajaa: 1950-luvun Suomi-Filmin maaseudulle, jossa elämä on autuasta ja juhannusyönä sulho ilmestyy järven pintaan piian taikoja tehdessä.

Mutta kuten kaikissa mestariluokan dekkareissa, paratiisiin luikertaa käärme ja idylli sortuu. Palaset (tai kirjan sivut) alkavat loksahdella pois paikoiltaan, tilanne eskaloituu kaaokseen, eikä kukaan eläinhahmoista ole enää turvassa.

Lopulta ollaan tilanteessa, jossa possu ei sano röh röh, lammas on vaiti, kissasta ei kuulu ääntäkään ja lehmän suu on tukittu.

En halua paljastaa Ammuu! Äänekkäät eläimet -teoksen juonesta aivan kaikkea, mutta sen voin sanoa, että lopussa on hiljaista.

Aivan hiljaista.

Tyhjää.

Pimeää.

Kaikki on mennyttä ja menetettyä.

Ammuu! kestää monta lukukertaa, voisi puhua jopa sadoista kerroista - mutta rajansa silläkin on. Kun 1-vuotias on lukenut Ammuu! Äänekkäät eläimet, painellut sen nappeja menemään kuin viimeistä päivää, on kirja tullut tiensä päähän.

Mauri Kunnaksen taika on pitänyt 1-vuotiaan otteessaan. Maurille ja hänen äänekkäille eläimilleen haluan sanoa: Kiitos. Kiitos näistä upeista hetkistä eläinten äänten parissa.

Nyt on aika mennä elämässä eteenpäin. Tarkalleen ottaen kohti Muumilaakson tarinoita, joissa napin painallus aiheuttaa vielä aaltojen ääntä ja Nuuskamuikkusen hanuri soi, kun nappia hieman hipaisee. 

Löytyykö teiltä teoksia, joita olisi rakastettu liikaa?

Lue myös aiemmat kirja-arviot:

Missä Puppe piileksii? (Kirja homofobiasta ja yhteiskunnan ulossulkemisesta)

Katso minua, Sami (Kirja nähdyksi tulemisesta)

Juliaihminen Facebookissa // Juliaihminen Instagramissa // Juliaihminen YouTubessa // Juliaihminen Bloglovinissa