Näin tulotasoni on noussut (ja tämä se on nyt)

Mua jotenkin pelottaa julkaista tällaista tekstiä, vaikka kuinka uskon siihen, että rahasta ja euroista pitäisi puhua ääneen. Voiko omista palkkatiedoista puhumisesta olla jotain haittaa? Olen kysynyt tätä kaikilta lähipiirissä, eikä kukaan oikein ole keksinyt, mitä ongelmia siitä voisi seurata. Ne vain sanovat: "Palkasta ei ole tapana kertoa." Mutta miksi ei? Siksikö, että silloin vaikuttaa leuhkalta mulkvistilta? (Se on oikeasti mun suuri pelkoni, koska en mää ole leuhka! Mulkvisti saatan välillä olla.) Vai siksi, että jos saa pientä palkkaa, joku luulee, että olet huono työssäsi tai jotenkin vähemmän arvokas kuin toinen. (Mikä on täysin typerä ajatus.)

Ja sitten taas: Olen vahvasti sitä mieltä, että rahan ja palkan pitäisi olla yhtä arkinen puheenaihe kuin aamupuuro, siitä pitäisi riisua arvolataukset pois. Joten menköön. Nyt kerron seikkaperäisesti, miten mun taloudellinen tilanteeni on tähän päivään mennessä kehittynyt.

Mulla on melko tavallinen tausta rahan käytön suhteen: Sen jälkeen kun muutin pois kotoa, en ole saanut vanhemmiltani rahaa (ja perintöä tulen tuskin koskaan saamaan).

Sain 19-vuotiaana opiskelupaikan Turun yliopistosta ja aloin tehdä opiskelujen ohella kaikenlaista pientä osa-aikaduunia: Työskentelin kaupan kassalla, jaoin Metro-lehtiä, olin kesän Bengtskärin majakalla oppaana ja tein kotisiivousta (sen aloitin itse asiassa jo lukiossa). Opintotuen lisäksi sain siis muutamia satoja euroja kuussa, joten mun ei tarvinnut koskaan nostaa opintolainaa. (Sen sijaan esimerkisi siskoni nosti ja reissasi Aasiassa kolme kuukautta, se oli erinomainen päätös!)

Pikkuhiljaa aloin kirjoittaa myös friikkuna kaikenmoisiin lehtiin. (Mun ei ollut itse asiassa alun perin tarkoitus ryhtyä toimittajaksi, mutta kun huomasin, että siitä maksetaan paremmin kuin kotisiivouksesta, alkoi hauskalla puuhastelulla ansaittu raha kiinnostaa ja sille tielle jäin.)

Kolmantena opiskeluvuotena kirjoitustöitä alkoi olla jo tosi paljon, ja tämän jälkeen ei tarvinnut nostaa enää opintotukea. Tein harjoittelua Turun ylioppilaslehdessä ja kirjoitin sanomalehtiin sekä aikkareihin. Muistan, että yhtenä kuukautena sain yli 5000 euron palkkiot laskutettua. Tämä oli kyllä harvinaista herkkua, normaalisti kuukausitulot olivat jotain paria tonnia.

Muutin halvasta Turusta kalliiseen Helsinkiin 21-vuotiaana (Turussa mun vuokra oli ollut 275 e / kk, Helsingissä heti 600 e / kk), jolloin sain täältä töitä. Aluksi 2500 euron joka kuukausi saapuva kuukausipalkka tuntui huikealta verrattuna opiskelijaelämän epäsäännöllisiin tuloihin. Elin kuitenkin pari vuotta edelleen opiskelijabudjetilla (söin lounasta usein Unicafessa ym.), ja tästä syystä sain säästettyä aika hyvin rahaa "tulevaisuutta varten".

Olen säästäjäluonne. Mun päässä on ajatus siitä, että aina pitää säästää ainakin vähän. Mä en ole koskaan säästänyt rahaa mitään erityistä varten, kunhan olen vain säästänyt. Haastattelin joku aika sitten Kristiina Halkolaa, ja koin sielujen sinfoniaa, kun se sanoi: "Aina on sukanvarteen ollut pakko säästää. Jopa toimeentulotuesta on säästetty." 

Musta tuntuu, että muhun on sisäänrakennettu sellainen pieni turvallisuuden kaipaaja, jolle on tärkeää, että tilillä on Fuck you -rahaa. (Humphrey Bogartilla oli Fuck you -rahasto, eli jos sitä alkoi ärsyttää joku tuotantoyhtiö, sen ei ollut pakko vastaanottaa rooleja taloudellisista syistä.)

Nyt olen ollut vakituisesti töissä kahdeksan vuotta, ja sinä aikana olen saanut muutaman palkankorotuksen. Tittelin ja työpaikan vaihtuminen ovat olleet hyviä tilanteita pyytää lisää liksaa. Kerron palkkaneuvotteluista erillisessä postauksessa, koska muuten tästä horinasta tulee pitkä kuin nälkävuosi.

Tällä hetkellä mun titteli ei ole enää toimittaja, nykyään olen tuottaja. Mun palkka olisi jonkun verran yli 3000 euroa kuussa, mikäli tekisin täyttä työaikaa. Koska olen töissä vain neljänä päivänä viikossa, saan noin 2600 euroa bruttopalkkaa (eli noin 2000 euron nettopalkkaa = summa joka tulee verojen jälkeen tililleni). 

Olen etuoikeutettu, koska mun työnantaja joustaa niin kivasti tämän osittaisen hoitovapaan suhteen ja myös siksi, että meidän perheen taloudellinen tilanne kestää sen. Monilla mun kavereilla ei todellakaan ole näin.

Päivätöiden lisäksi kirjoittelen joskus iltaisin tai viikonloppuisin freenä muihin julkaisuihin, ja saan niistä satunnaisia muutaman sadan euron palkkioita. Lokakuusta lähtien olen saanut myös tämän blogin kirjoittamisesta muutaman satasen kuussa. (Mikä on niiin siistiä! Tosin jos tälle blogille laskisi tuntipalkan, niin päästäisiin johonkin 1800-luvun tehdastyöläisen ansioihin. Eli siis: blogia kirjoitan siksi, että tämä on niin innostavaa ja hauskaa hommaa.)

Myöskään näitä muita ylimääräisiä duuneja en oikeastaan tee rahan takia, vaan siksi, että musta on hauskaa perehtyä esimerkiksi teknologia- ja taousaiheisiin (joista olen lähiaikoina tehnyt juttuja) tai vaikkapa haastatella jotain kiehtovia tyyppejä. (Mutta toki siis ihan mielelläni tästä työstä rahaakin otan, eli en ole mikään pyhällä hengellä elelevä hurskastelija!)

Voi hyvin olla, että jossain vaiheessa vaihdan vähän pienipalkkaisempaan työhön (tai isompipalkkaisempaan!). Jos pitäisi valita hyväpalkkaisen tylsän työn ja pienempipalkkaisen kiinnostavan työn välillä, niin ottaisin ehdottomasti jälkimmäisen. (Tämä on etuoikeutetun puhetta.)

Entäpä muun omaisuuden hankkiminen?

Kun me alettiin Tikin kanssa seurustella, usutin myös hänet säästämään. Tiedän monta pariskuntaa, joissa toinen on aluksi hassaillut massia menemään, mutta sitten toinen on laittanut sen ruotuun. Toisaalta tämä toimii myös toisinpäin: Tiki on opettanut mua suhtautumaan rahaan vähän löysemmin, mikä on parantanut omaa elämänlaatuani.

Kun ei ollut lapsia tai autoa eli elettiin DINK-elämää (double income no kids), onnistuttiin parissa vuodessa säästämään ASP-tileillämme yhteensä noin 20 000 euroa, jolloin meidän kannatti hankkia oma asunto.

Päädyttiin ostamaan Hermannista kaksio 208 000 eurolla, joka me myytiin 2,5 vuoden päästä 235 000 eurolla. (Helsingin hintojen nousu on täysin sairasta.) Kämpän arvonnousu tuli aika isona yllätyksenä; yhtäkkiä meillä olikin varaa ostaa neliö Hermannista. Siinä kävi hullun hyvä mäihä. 

Omistusasunto ei muuten mun mielestä ole mikään lähtökohtainen tavoite elämässä, vuokralla asuminen voi olla henkisesti kivempaa (ja meilläkin on just meneillään kallis julkisivuremontti). Toisaalta, ainakin Helsingissä se vaikuttaa olevan järkevää, mikäli saa just tuon ehkä 10 000–20 000 euron käsirahan hankittua. (Mikä on helpommin sanottu kuin tehty.) Rahabisneksissä ei kuitenkaan koskaan ole "liian myöhäistä", joten ei kannata harmitella, jos ei ole alkanut säästää 20-vuotiaana käsirahaa asuntoon. Harva on. 

Nykyisen kämpän hankkimisen jälkeen mulla ei ollut enää mitään sen erityisempää säästökohdetta, joten kiinnostuin sijoittamisesta – sekä rahastoon ja osakkeisiin että sijoitusasuntoon. Mun säästäminen ei koskaan ole ollut mitään näkkileivän syömistä tai marttyyrinä elelemistä. En vain tykkää shoppailusta, se on mun säästöjen suurin salaisuus.

Kuten aiemminkin, haluan kirjoittaa tähän loppuun disclamerin. Mun ei todellakaan ole tarkoitus lesotella menemään palkoillani. Ennemminkin ajatus on se, että tulot ovat arkinen asia muiden puheenaiheiden joukossa, ja josta voi horista menemään samalla tavalla kuin omasta treenistä tai ruuanlaitosta. Koska mun tämän hetkiset tuloni ovat yli mediaanipalkan verran, tiedän, että moni tämänkin postauksen lukija tienaa vähemmän kuin minä. Toisaalta, moni tienaa myös mua enemmän, koska ei se palkka niin paljon mediaanin yli ole. 

On myös huomautuettava, että silloin kun elin megasäästeliäästi, mulla ei ollut lasta tai mitään muutakaan suurta menoerää elämässä. Lisäksi mulla on aina ollut taloudellinen turvaverkko, eli tiedän, että jos jotain kävisi, niin voisin aina kääntyä vanhempieni (tai rikkaan pankinjohtajapappani) puoleen ja pyytää heiltä apua. Onneksi näin ei ole tarvinnut tehdä, mutta ihan vain tämän mahdollisuuden tiedostaminen on antanut tosi paljon vapautta ja rohkeutta tehdä asioita.

Huh! Että näistä rahahorinoista tulee pitkiä eepoksia. Ihan semmonen krapulainen olo, kun kirjottelen näin henkilökohtaisita jutuista.

Kiinnostaa tosi paljon: millä lailla sinun taloudellinen tilanteesi on kehittynyt vuosien varrella? Onko tulotaso noussut vai laskenut?

Kuvat: Tällä kertaa tuo pieni toukka narsissin vierellä kuvastaa ööö... sitä, miten toukastakin kuoriutuu aikanaan perhonen ja totaa... palkkakehitys kehittyy.

Lue myös:

6 hyvää syytä, miksi olen alkanut puhua rahasta ääneen

Verotietokateus: Miksen minä tienaa yhtä paljon kuin nuo?

Juliaihminen Facebookissa // Juliaihminen Instagramissa // Juliaihminen YouTubessa // Juliaihminen Bloglovinissa