Kirja-arvio: Katso minua, Sami

Isyyspakkauksen Tommi kysyi, että luetaanko teillä. No totta maar meillä luetaan. Laadukasta korkeakirjallisuutta. Uudestaan ja uudestaan.

Vanhana kirjallisuuden ystävänä ajattelin aloittaa syväluotaavat kirja-arviot täällä blogissa. Koen, että mulla on paljon annettavaa kirjallisuuskritiikin parissa. Ja niin on toki 1-vuotiaalla pojallanikin.

Aloitan tämän sarjan Apun lempikirjalla: Värit. Katso minua (Tactic Publishing 2013.)

Katso minua on kirja nähdyksi tulemisesta, elämän monimuotoisuudesta ja luokkaerojen noususta yhteiskunnassamme. Se laittaa lukijansa heti ensimmäisiltä sivuilta pohtimaan perustavanlaatuisia kysymyksiä. Missä kukka? Missä rusetti? Missä tukka? se kysyy, muttei anna valmiita vastauksia.

Kirja pakottaa katsomaan. Vereslihalla. Alastomana (tai no toki milloin minkäkin värinen paita päällä, mutta noin kuvainnollisesti). Aitona. Ihminen ihmistä.

Juonellisesti teos on hieman toisteinen. Samat teemat tuntuvat junnaavaan paikallaan. Vaikka toisto on hieno tehokeino, on se myös kaksiteräinen miekka, johon kirjailija ikävä kyllä tässä teoksessa hukkuu. Missä kukka? Missä kukka?! kirjoittaja huutaa pimeään yöhön, tällainen eksistentialismi alleviivautuu liikaksi älykkäälle lukijalle. Kirjailija ikään kuin kompastuu omaan nokkeluuteensa.

Kirjassa on kuitenkin omat mysteerinsä, siksi se kestää monta lukukertaa ja ajan (sekä vauvan) hammasta. Esimerkiksi ensimmäisellä sivulla lukijaa kehotetaan katsomaan minua, Sami. Kuka on tämä Sami? Puhutteleeko kirjailija lukijaa Samina? Haluaako hän, että minä olen hänelle Sami? Vai onko ihminen ihmiselle aina Sami? Tämä on nerokas tapa koukuttaa lukija. Loppu jää kuitenkin avoimeksi. Samin eksistenssi jää epäselväksi. Kuka tässä oli Sami, vai oliko Samia ollenkaan?

Myös värit ovat tärkeä osa kirjan tematiikkaa. Missä rusetti? Punainen rusetti. Vaihtoehtoja ei anneta: punainen on punainen, eikä siitä muuksi muutu.

Teos myös kritisoi riviensä välissä eriarvoistumisen nousua ja luokkayhteiskuntaa: yhdellä on rusetti, toisella ei. Yhdellä on tukka, toinen on kalju. 

Kaiken kaikkiaan Katso minua on hieno teos, jopa tietynlainen sukupolvikokomus. Nimittäin aika monella Alpun kaverilla on myös tämä klassikkoteos kokoelmissaan. Se on myös viihdyttänyt Alppua miltei pakkomielteisen paljon viimeisen kuuden (!?) kuukauden ajan. Esimerkiksi Thaimaassa lomaillessa tätä luettiin kannesta kanteen uudestaan ja uudestaan. Jokaisella lukukerralla kirjasta paljastui jotain uutta. (Esimerkiksi pahviset sivut alkoivat luultavasti maistua erilaiselta sitä mukaa, missä kaikessa moskassa kirja oli pyörinyt.)

Olen kuitenkin sanonut Alpulle, ettei kannata fakkiintua liikaa vain yhteen teokseen. Kirjakaanonin on kasvettava. Siksi olenkin esitellyt hänelle uuden teoksen: Panda leipoo. Siitä lisää seuraavassa kirjakritiikissä.

Onko kukaan muu täällä lukenut Katso minua -teosta? Mitä piditte?

Lue myös:

Äiti taidenäyttelyssä

Juliaihminen Facebookissa // Juliaihminen Instagramissa // Juliaihminen YouTubessa