Kirja-arvio: Missä Puppe piileksii?

Viime kirjallisuusarvioni hieno vastaanotto rohakisi minua jatkamaan näiden analyysien parissa. Voi olla, että otan liian kunnianhimoiset tavoitteet heti toisessa kritiikissäni, nimittäin tällä kertaa otan käsittelyyn raskaan sarjan kirjallisuutta.

Tuntuu oikeastaan siltä kuin lähtisi tekemään kritiikkiä Raamatusta, sillä Puppe-koira on instituutio. Puppe on ollut olemassa aina. Raamatun ajoista saakka. Enimmäisenä päivänä Jumala loi taivaan ja maan. Noin kolmannentoista päivän kohdalla hän loi Puppe-kirjan. Tai ainakin siltä tuntuu. Onko koskaan ollut elämää ilman Puppea? Sama kuin kysyisi, mitä oli ennen maailman luomista? Tyhyys? Sielua korventaa ajatuskin tästä.

Eksegetiikan professorin tyttärenä minulla ei ole muuta vaihtoaehtoa kuin suunnata alkulähteille. Ihan ensimmäisen Puppe-kirjan luo: Missä Puppe piileksii? (Otava, 2004 otettu uusintapainos.) Ikävä kyllä arkeologin taitoni eivät ole niin kattavat, että olisin päässyt kaivamaan muinaisten kallioiden ja aavikoiden koloista Puppe-teosta alkukielellä (englanti), mutta uskon pääseväni kritiikissä ytimeen, vaikka usein käännöksissä jääkin tärkeitä vivahteita huomiotta.

Toisin kuin Raamatun kohdalla, Puppe-koiran on kirjoittanut vain yksi ihminen, Eric Hill. Kuten kaikki Raamatun kirjoittajat, myös Eric on siirtynyt ajasta iäisyyteen (tarkalleen ottaen Eric kuoli kesäkuussa 2014). Tästä syystä emme pääse enää kysymään häneltä suoraan, mitä hän on tarkoittanut milläkin. Jäämme vain tulkintojen varaan.

Missä Puppe piileksii? -teoksen lähtötilanne on tämä: Pupen emo Pepi haluaa, että Puppe söisi, mutta Puppe on poissa. Älykäs lukija huomaa jo tässä kohdassa tulkintaa: Onko Pepi todellisuudessa Pupen emo vai kenties japanilainen robottikoira, joka on ohjelmoitu pitämään Puppe hengissä? Oletuksia, oletuksia!

Pepi (kuka hän ikinä lieneekään) lähtee rohkealle toivioretkelle. Hän kurkistaa pianoon, kaappikelloon ja vaatekaappiin. Erinäisten suljettujen ovien takaa paljastuu ahdingossa olevia otuksia. Sykkyrällä oleva käärme, hysterian vallassa ruokaa suuhun lappava karhu, katatoninen virtahepo ja psykoottisin silmin tuijottava krokotiili.

Tämä on vain analyysia, mutta en voi välttyä näkemästä tässä tirkistelyn ja piilottelun vuoroleikissä allegoriaa queer-kulttuuriin. Edustavatko nämä piiloissan riutuvat hahmot aikamme (tai Eric Hillin ajan) toiseutta? Kuvaako Hill yhteiskunnan normista poikkeavien "vinksahtaneina" tai "pervoina", jotka ansaitsevat paikkansa kaapissa? Vai onko Hill edistyksellinen queer-teoreetikko, joka pyrkii purkamaan esimerkiksi heteroseksuaalisuus/homoseksuaalisuus-binääriasetelmaa tuoden esiin toisten kärsimyksen?

Itse tahdon uskoa jälkimmäiseen, mutta teoksen loppu kertoo karua kieltä: Kukaan toisista ei ansaitse tulla ulos kaapistaan. He jäävät piileskelemään pelkojensa ja demoniensa kanssa yhteiskunnan penetroivalta katseelta.

Sen sijaan korissaan aikaansa viettänyt Puppe astuu ulos piilostaan ja pääsee syömään herkkuateriaansa. Puppe edustaa selvästi ihannehahmoa, normia. Hän vain leikittelee ajatuksella piilossa olemisella, mutta muodostaa lopulta Pepi-hahmon kanssa tavoitellun ydinperheen, joka ansaitsee onnellisen loppunsa ruokakupposten äärellä.

Olisi vastuutonta jättää analyysi tähän. Puppe-koira on yhtä seikkailua laajempi ilmiö, ja hyvän analysoijan tehtäviin kuuluu asettaa Pupen piiloleikit laajempaan kontekstiin. Voi siis olla, että palaamme täällä Puppe-kaanonin pariin vielä uudemman kerran.

Eräs ystäväni oli esimerkiksi huomannut Puppe maatilalla -teoksessa Pupen flirttailun kokoomusnuorten suuntaan: Puppe-koira pyörii maatilalla omistajan elkein ja kohtelee muita eläimiä passiivisina tuotantoelukoina, mutta on itse kuitenkin ylennetty ihmisen asemaan aktiivisena toimijana.

Onko täällä poikkeavia tulkintoja Missä Puppe piileksii? -teoksesta?

Lue myös:

Kirja nähdyksi tulemisesta: Katso minua, Sami

Juliaihminen Facebookissa // Juliaihminen Instagramissa // Juliaihminen YouTubessa // Juliaihminen Bloglovinissa