Kivusta ja lohdutuksesta
Juteltiin isosiskoni Lotan kanssa kivusta. Hän kaatui portaissa, ja se sattui hirveästi.
“Sitä kun on yleensä lapsille sillee, että älä sure, kyllä se siitä, niin tuossa tajusi, että kaatuminenhan sattuu ihan kamalasti! Vielä pitkään jälkikäteenkin. Pitää muistaa tämä ens kerralla, kun omat lapset loukkaa itsensä”, Lotta sanoi. Onneksi hänen 8-vuotias tyttärensä oli paikalla ja lohdutti tosi kivasti.
Mä koin tämän saman kanssa pari kuukautta sitten. Olin kotona ja istahdin sängyn reunalle. Petari olikin vähän sivussa sängynlaidasta, joten minä kellahdin siitä selälleni. Takaraivo osui puiseen lipastoon hirveällä voimalla. Se sattui ihan kamalasti! Painoin pääni tyynyyn ja nyyhkytin varmaan viisi minuuttia. Onneksi Tiki oli siinä vieressä ja silitti mun selkää ja lohdutti.
Lapset satuttaa itsensä vähintään kerran päivässä. Tuntuu tosi tyydyttävältä, kun voi omalla toiminnallaan (eli halauksilla ja puhaltamisella) saada heidän kivun pois.
Pyrin siihen, että saavat kiipeillä puissa ja kallioilla, jos ei ole akuutti hengenhätä. Aina välillä putoavat ja satuttavat, mutta siihen auttaa lohdutus.
Aikuisena sitä on tottunut elämään melko kivutonta elämää (poislukien sen, kun lapset jotain lyö kiukuissaan tai töytäisee omalla päällään minun leukaani silloin, kun yritän pukea heitä). Sitten jos kokee jonkun kivun, sitä oikeastaan järkyttyy, että miten minulle kävi näin! En ole tottunut fyysiseen tuskaan!
Kun sitä ei mitenkään päivittäin itkeskele elämässään, niin kivun kyynelten noustessa mieleen syöksähtää myös monia muita harmittavia juttuja. Sitä ikään kuin päätyy itkemään pahan mielen varastosta kaikkea muutakin kurjuutta pois. “Tää kipu… yhyyy.. ja sitten sekin on ihan kurjaa, että kesä pian loppuu yhyy.. ja miksi mä olen niin väsynyt… yhyy!”
(Ja jos ajatusta vie pidemmälle, niin tuntee hetkellisesti valtavaa kiitollisuutta siitä, ettei kärsi mistään kroonisesta kivusta – mulla ei ole edes migreeniä, toisin kuin vaikkapa yhdellä siskoistani.)
Mutta ennen kaikkea musta on olennaista tiedostaa, miten tärkeä osa kivun poistamista lohduttaminen on. Etenkin sellainen fyysinen, että toinen silittää tai halaa. Tulee ihan oikeasti olo, ettei satu enää niin paljon.
Joskus kipu on henkistä, ja sitäkin pitää lohduttaa!
Kaikki ihmiset eivät ole hyviä lohduttajia. Mä toivoisin, että olisin itse sellainen. Mutta ainakin sitä voi harjoitella!
Jälleen kerran ajattelen, että koskettaminen on tärkeä osa elämää. Näitä juttuja mietin myös vuosi sitten, hehehe, katsottuani viimeisen Daniel Craigin Bondin. (Ja tarkoitan leffan juonta, en sitä että mun pitäis päästä lääppimään ketään…)
Lasten kanssa mulla on sellainen periaate, että sillä hetkellä kun heitä sattuu, en sano “mitä minä sanoin” tai “mähän varoitin”. Vaikka Didi renkuisi bussissa kuinka ja minä sanoisin, että kohta sua sattuu, niin sitten jos hän kaatuu, niin olen päättänyt, että ensin lohdutan kivun pois. (Vaikka tekisi aivan super paljon sanoa että minähän kyllä…) Sitten ehkä voin palata aiheeseen myöhemmin. Tai sitten mainita seuraavalla kerralla, kun hän renkuu, että “muistatko mitä viimeksi kävi, yritetään ettei nyt kävisi uudestaan”.
Mutta kivun hetkellä. Silloin lohdutetaan ja halataan.
Lue myös:
