Suomenlinnaa korjataan koko ajan — Julia Thurén

Kaupallinen yhteistyö Rakli ry

*Suomenlinna on paitsi maailmanperintökohde ja merkittävä nähtävyys, jossa vierailee vuosittain satoja tuhansia eri kansallisuuksia edustavia ihmisiä, myös lähes 800 helsinkiläisen kotipaikka.*

Suomenlinna-rakkauteni syveni viime viikolla taas, kun pääsin kiertämään saarilla tutustuen rakennusten ylläpitoon, korjaamiseen ja restaurointiin. Oli valtavan kiinnostavaa kuunnella, kun Suomenlinnan hoitokunnan restaurointipäällikkö Miia Perkkiö kertoi, millä kaikilla tavoilla tätä UNESCO:n maailmanperintökohdetta pyritään säilyttämään.

Ja nimenomaan säilyttämään. Ei parantelemaan hienommaksi, muuttamaan tai rakentamaan uudestaan, vaan säilyttämään mahdollisimman samanlaisena. Ja se, jos jokin vaatii tietoa ja taitoa.

“Uusiksi on helppoa tehdä. Rappauksen voi kaapia seinästä irti ja laittaa uuden tilalle. Mutta säilytäpä se mitä on”

Miia tiivisti sen, mistä Suomenlinnassa on kyse.

Suomenlinnassa on meneillään jatkuva rakennusten korjaaminen: kun koko ajan tehdään vähän, isoja peruskorjauksia ei juuri tarvitse tehdä.

Suomessa historiallisia rakennuksia ei aina osata arvostaa, vaan ajatellaan, että uuden tekeminen olisi parempaa kuin korjaaminen ja säästäminen. (Hah, minä jos joku tiedän tämän, olenhan asunut ensimmäiset 20 vuotta Turussa.)

“Ajatus uudistamisesta pitää sisällään sen, että kuvitellaan, että voidaan tehdä parempi ja alkuperäinen ei ollut tarpeeksi hyvä. Tämä on historian nonsaleeraamista.”

Suomenlinnan hoitokunta vastaa linnoituksessa tapahtuvasta rakentamisesta. Rakentaminen on pääasiassa olemassa olevien rakennusten, rakenteiden, maiseman ja infrastruktuurin restaurointia ja kunnossapitoa. Iso osa korjaamisesta kohdistuu asuntojen ja asumiseen liittyvien tilojen sekä kokous-ja juhlatilojen korjaamiseen.

Korjaaminen vaatii tutkimista ja suunnittelua

Saavumme vauvan kanssa Suomenlinnaan kello 10.40 lautalla. Miia Perkkiö odottaa meitä rannassa ja hän saattaa meidät ensin hoitokunnan tiloihin.

Matkalla näkyy tietyömaa, joka alkaa olla loppusuoralla. Viime vuosien aikana saarilla on kunnostettu pääreittejä ja niiden alla olevia putkistoja. Maaperäkin on täällä suojeltu, mikä tarkoittaa sitä, että kaikki kaivaminen vaatii luvat: maaperään kajoaminen edellyttää aina arkeologisen tutkimuksen ja valvonnan.

Hoitokunnan rakennuksessa tulee heti vastaan ristiriita, joka on kaikessa läsnä:

“Käyttö on parasta suojelua on mantra, joka ei välttämättä pidä lainkaan aina paikkaansa”, Miia sanoo.

On arvokasta pitää tiloja käytössä, mutta jotta niissä voisi olla, esimerkiksi sisäilman pitää vastata nykyisiä standardeja. Sitten pitää miettiä, paljonko voidaan muokata ja miten saataisiin tilat pysymään mahdollisimman muuttumattomana.

“Korjaamisessa on erilaisia lähestymistapoja. Suomenlinnassa se vaihtelee konservatoinnista, eli äärimmäisestä säilyttämisestä toiseen ääripääähän, eli uudisrakentamiseen verrattavaan korjaamiseen.”

On vaikuttava kuunnella, minkälaisella pieteetillä rakennuksia seurataan ja korjataan. Korjaaminen vaatii pienissäkin asioissa tutkimista ja suunnittelua sekä dokumentointia: pitää osata kertoa seuraaville sukupolville, mitä täällä on tehty ja miten.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa muurit – joita Suomenlinnassa riittää.

1700-luvulla muuratut kivimuurit on saumattu kalkkilaastilla. Niitä on korjailtu aikojen saatossa, niinpä korjaajan pitää aina tutkiskella, minkälaisella koostumuksella edellinen korjaus on tehty ja mitä tehdään seuraavaksi.

Muuria on täällä tavannut korjata avovangit, jotka myös asuvat saarella. Näin vangit oppivat uutta ammattia ja saavat työtä.

Restaurointi edellyttää paitsi huolellista suunnittelua myös kohteen historian ja muutosten sekä käytettyjen materiaalien ja rakentamistapojen tuntemusta. Työt myös dokumentoidaan niin, että tieto restauroinnista on löydettävissä tulevaisuudessa.

Hoitokunta saa myös vuokratuloa asunnoista sekä kokous- ja juhlatuloista. Rahat käytetään niin ikään ylläpitoon ja korjaamiseen.

Asumismukavuutta historiallisissa kohteissa

Suuntaamme varuskuntakortteliin, joka on Iso Mustasaarella oleva vanhojen kauniiden kivikerrostalojen keskittymä. Täällä on meneillään valtava perusparannus ja rakennustelineitä on kaikkialla.

Suomenlinnassa asuu vakituisesti 800 asukasta, ja suurin osa heistä asuu vuokralla Suomenlinnan hoitokunnan ylläpitämissä taloissa.

1970-luvulla Suomenlinna otettiin siviilikäyttöön. Silloin päätettiin, että saarista halutaan elävä kaupunginosa, jossa ahmisiä voi asua. Silloin tänne vedettiin kunnallistekniikka, huusseista luovuttiin ja asunnot saivat sisävessat ja modernit keittiöt.

“Tässä on tietynlainen vastakkainasettelu. Toisaalta halutaan säilyttää mahdollisimman samanlaisena, toisaalta asumisen terveellisyys ja turvallisuus pitää täyttyä. Tämä on tasapainottelua.”

Kun astumme sisään vaaleanpunaiseen kivikerrostaloon, huomaan heti, että asunnot on perusparannettu juuri 1970-luvulla. Tilaa halkovat liukuovet, valo on tehty yläikkunoilla. Nyt asunnot ovat tyhjillään, ja noin puolet vuokra-asukkaista aikoo muuttaa takaisin samaan kotiin korjauksen jälkeen.

On viehättävää, että historian monet kerrokset näkyvät täällä. Siksi esimerkiksi 1970-luvun keittiöitä ei revitä ja paikata nykyaikaisilla, vaan kaapit kunnostetaan. Arvostan!

*”Suomenlinnassa puhutaan usein onnistuneesta käyttötarkoituksen muutoksesta. Mutta ei täällä kaikki ole muuttunut. Osa taloista on ollut asuntoja jo 1700-luvulta lähtien.”*

Korjausvelkaa yritetään kuroa kiinni

Aika nopeasti mieleen nousee kysymys, millä rahalla näitä korjauksia tehdään. Rahoitus tulee Opetus- ja kulttuuriministeriöstä: noin 3 miljoonaa euroa per vuosi.

Summa saattaa kuulostaa isolta, mutta jotta maailmanperintökohde säilyisi oikeasti ennallaan meiltä seuraavalle sukupolvelle, rahaa pitäisi olla vielä enemmän.

“Meidän vuosittainen tarve olisi sellainen 7 miljoonaa euroa vuodessa aina vuoteen 2042 saakka.”

Nyt korjaaminen on jatkuvaa priorisointia: mitä nyt ainakin on pakko korjata, ettei se aivan luhistu.

“Onni on se, että me osataan tehdä aika halvalla. Restaurointi perustuu siihen, että tehdään niin vähän kuin mahdollista. Sitä aina voi tinkiä ja monissa tapauksissa joudutaan tyytymään siihen, että vain hidastetaan tuhoa.”

Joka paikka ei ole auki kävijöille

Seuraavaksi Miia johdattaa meidän Hessensteinin linnoitukselle, joka ei tällä hetkellä ole yleisölle auki. Hoitokunta joutuu puntaroimaan myös sitä, minne kaikkialle sadattuhannet Suomenlinnan kävijät voi päästää katsomaan.

“Meillä on myös paikkoja, jotka saavat luonto ja aika vallata. Emme kuitenkaan päästä linnoitusta raunioitumaan.”

1700-luvulta saakka säilynyt puuovi tekee vaikutuksen. Tällaisia näkee harvoin.

Lähes 300 vuotta vanha telakka on yhä käytössä

Kävelemme Isolta Mustasaarelta Susisaaren puolelle kuivatelakalle, joka on maailmanluokan harvinaisuus. 1700-luvun loppupuolella rakennettu telakka on yhä vain alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan: Täällä korjataan edelleen laivoja. Ne pääsevät veden mukana isoon telakka-altaaseen, minkä jälkeen vesi pumpataan pois. Aiemmin pumppaamiseen käytettiin oikeita hevosia, nyttemmin se käy konevoimin.

“Telakka on alusta alkaen ollut Suomenlinnan sydän ja syy, miksi Sveaborg tehtiin Ruotsin rannikkolaivaston tukikohdaksi.”

Telakalla on valtavasti vanhaa ammattitaitoa, perinteistä puualusten kunnostusta, veneenveistäjiä ja purjeiden neulomo.

Telakan vanha portti on asetettu museoesineeksi altaalle. Hauska yksityiskohta on tervatut köydet, jotka ovat toimineet tiivisteenä. Minusta tuo aluksen mukana tullut soutuvene, joka nököttää telakka-altaan pohjassa odottaen merille pääsyä, oli suloinen ilmestys!

Ilmavalvonnan aluekeskus muistuttaa sodasta

Avain käy raskaan oven lukkoon. Nyt Miia vie meidät toiseen yleisöltä suljettuun paikkaan, toisessa maailmansodassa toimineeseen ilmavalvonnan aluekeskukseen. Täällä Helsingin ilmatilaa on valvottu ja lotat ovat soitelleet tietoja eteenpäin.

“Juuri nyt täällä ei tapahdu mitään, mutta rakennusta on tärkeä ylläpitää tiedon säilymisen vuoksi.”

On karua kuvitella, minkälaista ikkunattomassa tilassa on ollut 1940-luvulla sodan aikana.

Jään pohtimaan, miten arkista mutta lopulta juhlavaa rakennusten säilyttäminen on: ne ovat tulleet meille edellisiltä sukupolvilta ja jonain päivänä ne luovutetaan seuraaville. Sitten on heidän aika päättää, miten niitä ylläpidetään. Toivottavasti huolella.

Historian tunteminen ja tiedostaminen on perustavanlaatuista ihmisyyttä. Jos se riisutaan pois eikä historiaa arvosteta, menetetään jotain valtavan tärkeää. Sitä on jopa sanoin vaikea kuvailla.

Että meitä ennen toden totta on ollut täällä elämää, ihmisiä ja heidän arkensa. Ja että toden teolla sitä elämää on täällä tuleva olemaan.

Näitä mietiskelemme, kun lounastamme kolmetuntisen kierroksen päätteeksi Adlerfeltissä.

Yhteistyö Raklin kanssa jatkuu

Kuten huomaatte, minun ja Raklin eli kiinteistöjen ammattimaisten omistajien ja rakennuttajien järjestön yhteistyö jatkuu.

Olen tästä jälleen kerran aivan super innoissani, koska näin saan kiertää kiehtovissa paikoissa kyselemässä asiantuntijoilta, miten ympärillemme rakennettu todellisuus on muotoutunut.

Esittelemme mielenkiintoisimpia Raklin jäseniä. Kohteita saa ehdottaa, meillä on jo pari seuraavaa suunnitteilla!