Tunteiden vuoristomyrsky

Tämä Temppareista opittu ilmaus on naurattanut minua ääneen spontaanisti nyt monta kertaa päivässä usean päivän ajan. Aivan nerokas. Sitä nämä ajat ovat, tunteiden vuoristomyrskyä.Ensimmäisellä viikolla olin shaibulana ja ahdistunut, toisella viikolla aloin pikkuhiljaa hyväksyä homman. Kolmannella viikolla palasin töihin ja olin vähän epävarma siitä, mitä "töihin paluu" minulle oikeastaan tarkoittaa. Nyt neljännellä viikolla tilanne on tasaantunut. Elämme hyvin toisteista elämää.Heräämme aamulla kuuden–seiskan maissa (jos Didi herää 5.30, niin Tiki ottaa hänet tunniksi ja antaa minun nukkua). Syömme koko perheen kesken aamupuuron, luemme päivän lehden (minä A-osan) ja touhuilemme hetken. Yleensä Alppunen leikkii tässä vaiheessa autoilla ja Didier seuraa perässä.Yhdeksän jälkeen Tiki lähtee lasten kanssa puistoon, Alppu pyöräilee ja Didi nukahtaa kärryynsä. Minä jään kotiin tekemään töitä. Tällä hetkellä kirjoitan muutamaa lehtijuttua. Yhdentoista–kahdentoista maissa tulevat takaisin ja me syömme lounaan. Tiki hoitaa kaiken ruokahuollon meillä. Käy kaupassa, suunnittelee ja tekee ruoat. Olen aivan pohjattoman kiitollinen hänelle tästä. Hän on myös innovoinut kaikenlaisia vuokaruokia (esimerkiksi feta-peruna-soija-vuoka), jotka ovat niin riittoisia että niistä syö yleensä sekä illallisen että lounaan.Lounaan jälkeen pidämme kahvitauon, makoilemme olohuoneessa ja lapset häseltävät omiaan. Tässä vaiheessa annamme yleensä Alpulle äänikirjan ja kuulokkeet, ja hän jaksaa ihanan pitkään keskittyä siihen. Kiitos ja ylistys!Sitten teen vielä vähäsen töitä, jotka yleensä lopetan kahden–kolmen maissa. Tiki kokoaa Alpun kanssa legoja tai palapelejä, rakentaa majaa, lukee kirjaa tai sen semmosta. Toivoisin, että 4-vuotias voisi leikkiä itsekseen enemmän, mutta epeli ei suostu!Tämän jälkeen yleensä minä otan lapsoset huomaani. Maalaamme, laulamme ja tanssimme muskarin lähettämiä videoita, väännämme muovailuvahaa tai teemme jotain sellaista, josta yleensä muodostuu jonkinasteinen kaaos, vaikka ajatuksena se on ollut hyvä ja kaunis ja potentiaalisesti sellaista "olen kerrassaan hyvä vanhempi" -omahyväisyyttä tuottavaa. (Mutta ei sitten lopulta välttämättä tuota, vaan ennemminkin sellaisen "miten tämäkin nyt voi epäonnistua tällä tavalla" -olon.)Syömme välipalan, minkä jälkeen seuraa päivän toinen ulkoilu. Menen lasten kanssa puistoon tai johonkin muuhun lähikohteeseen, toissapäivänä löysimme pienen metsäpläntin ja sieltä hienon kiipeilypuun. Didier yrittää syödä hiekkaa, kiukustuu jos ei saa itse köpeltää pitkin hiekkalaatikkoa. Didi myös rakastaa keinumista. Ensivauhdeissa hän heittää päänsä taaksepäin, kasvot kohti taivasta neljä suurta hammasta vilkkuen nauraa suu ammollaan niin kuin tämä olisi parasta, mitä elämä voi koskaan ihmiselle tarjota. Ehkä se onkin. Alppu kaivelee autoja hiekkalaatikolle ja sitten "löytää" ne ja ilmoittaa minulle löydöksistään, ja minä katson.Palaamme viiden maissa kotiin, jossa Tiki on valmistanut illan aterian. Joinain päivä käyn tässä vaiheessa lenkillä ja syön myöhemmin. Ruoan jälkeen koittaa autuas ruutuaika, tunti rauhaa. Alppu katsoo tällä hetkellä Muumi-jaksoja, jotka ovat mielestäni todella laadukasta lastenviihdettä. (Bonushauskuuden hommaan tuo se, että Didin kummisetä ääninäyttelee Muumipeikkoa. Emme aio paljastaa tätä Alpulle.) On niin hauskaa, kun Alppu ottaa sieltä kaikenlaisia ilmauksia, joita hän käyttää yllättävissä tilanteissa: "Herran pieksut!" "Tylsää kuin tiskivesi!"Kuuden jälkeen iltapuuro (jonka päälle Alppu vaatii valtavan määrän mansikkahilloa, ja me olemme lepsuja vanhempia). Iltapalan aikana luen lehden B-osan. Sitten seuraa lapsosten yhteinen kylpyhetki, sadut, ja iltapusit. Seiskan–puoli kahdeksan aikaan lapset ovat sängyssä, kahdeksalta unessa. Ja ah! Sitten vasta mukavaa onkin.Teemme tässä vaiheessa Tikin kanssa ensin kymmenen minuutin pikasiivouksen, minkä jälkeen katsomme telkkaria, minä kirjoittelen blogia (kuten nyt) tai laittelen valokuvia albumiin (se on maailman terapeuttisinta hommaa). Näihin hetkiin kuuluu yleensä jäätelöä tai vanukasta, viikonloppuisin myös lasi valkkaria. Tiki menee kymmenen maissa nukkumaan, minä taas joskus 23–00 välillä.Seuraavana päivänä sama homma uudestaan, paitsi viikonloppuisin en tee töitä, vaan löllytään koko perhe yhdessä (ja pyrin siihen, että Tiki saisi olla enemmän itsekseen).Inhoan unista puhumista, mutta on kuvaavaa, että viime aikoina olen nähnyt sekopäisiä unia. Tietenkin zombeista paljon (oliko järkevä katsoa I am Legend toissaviikolla? Ei ollut.), mutta myös sellaisia, joissa minut tuomitaan elämään samaa päivää niin, että elän ikuisesti. Aamulla heräsin vakaaseen päätökseen: jos pitää päättää, kuolenko tänään vai elänkö ikuisesti yhtä päivää, kuolen mieluummin tänään. (Olen myös lukenut iltaisin Hararin Homo Deusta, joka on omiaan laittamaan päätä sekaisin.)Mutta nämä päivät toistavat itseään. Välillä se on kivaa ja kotoisaa, välillä tulee sellainen olo, ettei enää jaksaisi. Ei ruoanlaittoa, kodin ja puiston edestakaisin ramppaamista tai sitä, että pitää koko ajan leikkiä tai pitää sylissä. Kyllä siis normaaliarjessakin tietenkin pitää, ja ihan tykkään sellaisesta tavallisesta perhe-elämästä, mutta tämä on niin toisteista. Tavallisessa elämässäni minulla on tapana käydä lasten kanssa kirjastossa, museossa, syömme käytännössä aina lounaat ulkona ja järjestämme jokaiselle päivälle leikkitreffejä. Tapaan ystäviäni monta kertaa viikossa, ja vaikka olen istunut iltaisin kavereiden kanssa Zoom auki, niin ei se ole sama. Nyt kaikki tämä on poissa pelistä.Ja tietenkin kaikkea varjostaa ahdistus siitä, että mitä jos joku tuttu sairastuu, itse sairastuu, mitä jos käy pahoja juttuja. Milloin tämä loppuu, loppuuko tämä ollenkaan, mitä sitten tapahtuu, ja niin edelleen ja niin edelleen. Aina kun mietin ihmisiä, joiden elinkeino on vaakalaudalla, tulen hirveän surulliseksi. Kun luen intialaisista siirtotyöläisistä koronakriisin keskellä, tulen täysin toivottomaksi.On ollut pakko päättää, että yritän pitää nämä ajatukset enimmäkseen päästäni pois. Luen Hesarin paperisena aamuna ja sähköisenä illalla, mutten muuten hirveästi tällä hetkellä narkkaa uutisia.Alppu on jonkun verran ikävöinyt ystäviään, ja olemme lähetelleet hauskoja videoviestejä (joissa yleensä esitellään omia leluja, paras contentti). Pari kertaa hän on vaatinut pääsyä museoon tai lounasravintolaan, mutta olemme nyt vain ottaneet taktiikan, että kerromme joka kerta suoraan, ettei onnistu, koska koronavirus voi tarttua. Aluksi Alppunen kertoi, että hänellä ei ole koronaa, joten hän voi kyllä mennä (kuten varmaan muutama muukin suomalainen), mutta nyttemmin hän on hyväksynyt kohtalonsa.Mietin ensin, jääkö Alppuselle tästä ajasta muistoksi jotenkin sellaista epävarmuutta ja turvattomuutta. Mutta aika nopeasti tulin siihen tulokseen, että enpä usko. Hän on niin pieni, ettei hän oikein ymmärrä tilanteen vakavuutta, emmekä me ole hänen kanssaan mistään koronakuolemista puhuneet. (Tosin kuolema on edelleen päivittäin läsnä keskusteluissamme. Hän on hyvin huolissaan siitä, koska minä ja Tiki kuollaan, ja laitetaanko hänen luurankonsa museoon silloin, kun hän kuolee. Ei halua, että laitetaan.)Ukkeli viettää elämänsä kevättä. Hän ei ikävöi millään lailla päiväkotiin. Rakastaa hirveästi sitä, että molemmat vanhemmat ovat kotona (joskin välillä jompikumpi saattaa ärtyä hänen metkuihinsa). Didi on myös tästä kaikesta selkeän tyytyväinen. Hän on siinä vaiheessa elämäänsä, että hänen tekee koko ajan mieli harjoitella seiniä pitkin kävelemistä ja ulkona töpöttelyä eteenpäin pitäen kiinni vanhempiensa käsistä. Niinpä kotona oleilu ja isoveljen edesottamusten seuraaminen riittävät hänelle viihteeksi.Välillä mietin, että olemme oikeastaan tällä hetkellä aika onnellisia tämän kaiken keskellä. Kun menen illalla nukkumaan, mielessä on monia kivoja onnellisia hetkiä päivästä. Meillä on ollut tosi hauskoja juttuhetkiä Alpun kanssa, nyt kun on ollut valtavasti aikaa ja tilaa jutella. (Myös se saattaa vaikuttaa, että hän osaa nykyään käydä keskusteluja, toisin kuin vaikka vuosi sitten.)Ainakin olemme onnekkaita. Tuntuu, että on hirveän paljon helpompaa olla päiväkoti-ikäisen kuin vaikka ekaluokkalaisen kanssa nyt kotona, kun ei tarvitse kotikouluttaa lasta. Lisäksi tämä, että toinen vanhempi on hoitovapaalla ja toinen tekee epämääräisesti töitä, on ihan älyttömän helppoa verrattuna siihen, että molemmat olisivat etätöissä. Taloudellisesti tilanne ei ole paras mahdollinen, mutta luotan siihen, että tämä ei kestä ikuisesti.Välillä ihmiset ovat lähetelleet minulle viestejä, joissa he kertovat potevansa syyllisyyttä siitä, että heidän taloudellinen tilanne on ok ja elämä jatkuu mukavana kaikesta huolimatta, kun samaan aikaan Suomessa on köyhiä lapsiperheitä ja heitä, joilla menee nyt erityisen huonosti.Itse järkeilen tämän niin, ettei huonoon omaantuntoon ole siinä mielessä syytä, että kollektiivisesti yhteiskuntamme toipuu tästä sitä nopeammin, mitä useampi selviää tästä ilman hirveitä iskuja. Sellainen yhteiskunta voi myös nostaa ja auttaa sitä tarvitsevia aikanaan jälleenrakennuksessa. On siis tässä mielessä hyvä teko pitää itsestään huolta.Ehkä kirjoitin tämän kaiken sitä varten, että joskus sitten, kun kaikki on ohi, muistan, millaista tämä oli. Seesteistä, rauhallista, jopa suloista arkea, mutta samaan aikaan sisimmässä myrskysi. Tunteiden vuoristomyrsky.Kuvat: Olen saanut tämän ihanan Kaikon paitapuseron Kaikolta kevään uudesta mallistosta.Lue myös:Kehittävät leikit, joita lapseni ei suostu leikkimäänTässä todellisuudessaKolmevuotias keskustelee kuolemasta