Päivä, jona Venäjä hyökkäsi Ukrainaan

Didi piti Vuoropuhelua-näyttelyn valokuvista, mutta osa niistä pelotti häntä.

En usko, että saan tässä postauksessa sanottua mitään kovin järkevää saati lohdullista, mutta jotenkin haluan, että tästä päivästä jää itselleni konkreettinen muisto: tällaista meidän elämä oli, kun heräsimme aamulla hirvittävään uutiseen.

Didin lempiteokset olivat sellaisia, joissa on pinkkiä.

Viime päivät olemme seuranneet peloissamme uutisia siitä, mitä Putin sanoo ja tekee. Loppuun saakka olemme toivoneet, että tämä olisi vain uhittelua, ettei Venäjä oikeasti ryhtyisi sotatoimiin.

Mutta sitten tänä aamua: Ylen etusivu on musta. Hesarin etusivu on musta. Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.

Raskas paino leviää kehoon. Siitä alkaa uutisten päivittäminen: järkyttäviä kuvia Kiovasta pakenevien ihmisten autojonoista, jonoista pankkiautomaateille ja bensa-asemille, kuvia verisistä siviileistä, pommitetuista kodeista. Haastatteluja, joissa aikuiset miehet itkevät.

Olo on voimaton ja ahdistunut.

“Sotakoneiston edessä yksi ihminen tuntee aina voimattomuutta, ja se on hyvin ikävä tunne. Koko kroppaa särkee, ihan oikeasti särkee”

sanoo historiantutkija Laura Kolbe Helsingin Sanomien jutussa.

Ajattelen ukrainalaisia pakenevia naisia, jotka ovat yhtä raskaana kuin itse olen. Ajattelen äitejä ja isiä ja heidän lapsiaan. Heidän epävarmuuttaan tulevaisuudesta.

Konkreettiset jutut menevät eniten ihon alle. Kuten se, että Ukrainan hallitus ilmoitti jakavansa aseita kaikille, jotka haluavat puolustaa maataan. Tai että ihmiset jonottavat luovuttamaan verta, sillä nyt sitä tarvitaan.

Alppu on aina syönyt pullansa ja munkkinsa ilman käsiä, koska on ikävää kun kädet likaantuvat. Tapa on ilmeisesti siirtynyt pikkusiskolle. Munkilla taide-elämyksen jälkeen.

Ja sitten, en voi olla kääntämättä ajatuksia myös omaan napaan. Siihen, että jos nyt ei oikeasti auteta Ukrainaa, niin autetaanko Suomea vastaavassa tilanteessa? En aidosti edelleenkään ole muodostanut mielipidettä Natoon liittymisestä, en haluaisi joutua äänestämään asiasta (tai jos äänestäisin, niin pitäisi kyllä hankkia huomattavasti lisää tietoa asiasta).

On kylmäävää, kun poliitikot toistelevat: “Suomeen ei kohdistu välitöntä sotilaallista uhkaa.” Lause pitää sisällään sen, että uhka on olemassa.

Mitkään pienet pakotteet eivät enää riitä, nyt pitäisi jyrähtää kunnolla. Osoittaa, että tämä ei käy, sota ei saa levitä.

Taloudellisiakin pakotteita olisi vielä käyttämättä. Esimerkiksi Osmo Soininvaaralla on Twitterissä kiinnostavia ehdotuksia:

“Länsimailta tarvitaan nyt taloudellista uhrimieltä asettaa Venäjälle pakotteet, jotka tuhoavat maan taloutta vakavasti. Kiina pantava valitsemaan, haluaako se käydä kauppaa Venäjän vai muun maailman kanssa.”

“Minusta tähänastiset pakotteet ovat rikokseen verrattuna vaatimattomia. Kaikki venäläinen omaisuus länsimaissa takavarikkoon. Koottakoon se suureksi Ukraina-solidaarisuusrahastoksi. Omistajat penätköön korvausta Putinilta.”

Tällä hetkellä täytyy olla rankkaa olla poliitikko valtionjohdossa tai EU:ssa. Aivan järjettömän vaikeita kysymyksiä mietittäväksi, kun tulevaisuutta ei vain voi ennustaa.

Se on ainakin varmaa, että Venäjältä tuleviin fossiilisiin ei voi enää luottoansa laittaa. Mitä nopeammin päästään öljystä ja maakaasusta eroon, sitä vähemmän Euroopasta pumpataan rahaa suurvallan mielivaltaiselle johdolle.

”Noin kaksi kolmasosaa Venäjän kaasuviennistä suuntautuu Eurooppaan ja laskut nousevasta energian hinnasta sekä siihen kohdistetut tuet valuvat suoraan Venäjän autokraattisen johdon taskuun. Tässä tilanteessa Nord Stream 2 hankkeena ei voi enää jatkua, ja Venäjältä tulevan kaasun tuontiin on puututtava nopealla aikataululla"

sanoi europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen. Vihreä siirtymä ei ole enää vain ilmastokriisin puolesta houkutteleva, nyt se alkaa olla myös taloudellisesti sekä turvallisuuspoliittisesti järkevä vaihtoehto.

Pallon sisältä tulee koko ajan enemmän potkuja.

Lapsilla on tänään ja huomenna vapaata päiväkodista, pidämme pientä talvilomaa ja retkeilemme Niinan ja Einon kanssa. Pyrimme Niinan kanssa juttelemaan sodasta vain silloin, kun lapset ovat kuuloetäisyyden ulkopuolella, mutta ihan varmasti he aistivat meidän levottomuuden, surun ja ahdistuksen.

(MLL:n ohjeet lapselle sodasta puhumisesta olivat mielestäni hyvät. Omat lapset ovat alle kouluikäisiä, joten en oikeastaan puhu heille koko asiasta.)

Tunne tarttuu lapsiin, ja retkipäivä on paikoitellen aikamoista riehumista ja vähän kiukutteluakin. (Didi oli järkyttynyt, kun hän ei saanut toista munkkia kahvilassa. Illalla hän veti himmeät kilarit, koska kielsimme häntä toteuttamasta hänen lempipuuhaansa: jogurtin levittelyä lattialle ja sen päällä luistelua.)

Toisaalta lapset ovat ihania, maadoittavia otuksia, joiden jutuista tulee hyvälle tuulelle. (“Äiti sinä olet pieru kakkalaa!”) En itse asiassa moneen tuntiin ehtinyt lueskella mitään uutisia, kun oli täysi meno päällä noiden kanssa. Huomenna pyrin samaan, en halua selata koko ajan uutisia, vaikka olenkin lähtökohtaisesti sitä mieltä, että ihmisen on velvollisuus tietää vaikeista asioista ja lukea uutisia. Mutta kyllä itseään pitää jonkun verran suojella, sillä lamaannuksesta ja ahdistuksesta ei ole mitään iloa oikeastaan kellekään.

Käymme Ateneumin jälkeen vielä Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa. Siellä on suloista. Törmäämme pihalla yllättäen pöllöön(!), josta tulee hyvä mieli. '

(Joka sekin menee pilalle, kun luen uutisen siitä, miten pöllöt kärsivät nyt nälästä ja tekevät siksi uhkarohkeita lähestymisiä ihmisten ilmoille. Jos haluaa, niitä voi ruokkia lihakönttäleillä! Kerroimme pöllöstä kasvitieteellisen henkilökunnalle, ehkä he ryhtyvät ruokkimishommiin.)

Alppu oli hieman pettynyt, kun “viidakossa” ei ollutkaan eläimiä.

Illalla käymme siskon ja Didin kanssa saunassa ja jauhamme vielä lisää aiheesta. Muistelemme, miten lapsuudessa iltaisin isä kertoi satua siitä, että Venäjä tulee rajan takaa ja meidän pitää paeta mahdollisimman nopeasti kodista. Miettiä, mitä otetaan mukaan ja mitä jätetään. Tämä on kylmän sodan maailma, jossa isä on vielä lapsuutensa tukevasti elänyt.

(Omituista kyllä: minusta nuo “sadut” olivat vain lapsena jännittäviä eikä lainkaan pelottavia. Meille kävi niissä tietenkin aina hyvin.)

Didi kylpee suihkuhuoneen puolella ja keittää isoa keittoa löylykauhalla ja vadilla.

Saunan jälkeen syömme vanukkaat, ja minä olen niin hajamielinen, että jätän puhelimen keittiöön yritän makuuhuoneessa laittaa puhelimen laturin kiinni tyhjään vanukaspurkkiin.

“Äiti voinko ottaa rahan tuolta?” “Et.”

Illalla Pikku Kakkosen satuaarteiden jälkeen Didi makaa kainalossani ja alkaa nyyhkyttää.

“Minua pelottaa. Minua pelottaa olla kotona. Minua pelottaa aamu.”

Yleensä häntä ei pelota mikään, viimeksi häntä pelotti olla kesällä huvilalla.

“Kulta mikä sua pelottaa täällä?”

“Että velho tulee. Ja se taikoo minusta karhun.”

Pieni tyttönen makoilee kainalossani ja alkaa vaipua uneen. Minä tunnen vatsan sisältä potkuja ja vatsan ulkopuolella pienen lämpimän 2-vuotiaan kehon.

Ajattelen, miten rakas tyttö on ja miten minun tehtäväni on suojella häntä kaikelta, karhulta, peloilta.