Ensimmäiset potkut: raskausviikot 13–16
Lokakuun koittaessa alkuraskauden ikeestä oltiin pääsemässä. En ollut käynyt kertaakaan neuvolassa.
Yksi asia varjosti ikävästi tuota aikaa, ja ajattelin sitä jatkuvasti. (Itse asiassa ajattelen tätä edelleen vähintään viikottain, joululomalla valvoin yhden yön ajatellen tätä.)
Nimittäin: Daniel Craigin viimeinen Bond oli nyt nähty. Enää koskaan, milloinkaan ei tulisi uutta Daniel Craigin Bondia. Kun jokin asia on ollut niin suuressa roolissa elämässä seitsemän vuotta, aina vuodesta 2006 lähtien, aikakauden loppuminen tuntuu yllättävän musertavalta. Sitä jotenkin perustavanlaatuisella tavalla ymmärtää oman kuolevaisuutensa ja ajan kulun. Sen, että on asioita, jotka alkavat ja loppuvat eivätkä ikinä palaa.
Ihan valehtelematta voin sanoa, että olin syksyllä usein alakuloinen Bondin takia. (Eikä sen enempää edelleenkään juonipaljastuksia, sillä ilmeisesti maailmassa on edelleen suomenkielisiä ihmisiä, jotka eivät ole jostain jumalan syystä vielä nähneet No Time To Dieta.)
Okei, Bond ei liity millään tavalla tähän raskauteen, joten mennään eteenpäin.
Raskausviikko 13: Imetyksen loppu, huraa!
Viikolla 12+0–12+6 olin ikävä kyllä edelleen aika huonovointinen ja väsynyt. Tällä viikolla oli onneksi paljon ihania juttuja, kuten hotelliviikonloppu Tikin kanssa ja seuraavana viikonloppuna unelmien täyttymys: tehtiin Mirjan, Mariannan ja Raisan kanssa pitkään suunniteltu retki Tukholmaan, jonne jokainen otti vain yhden lapsen mukaan. (Täydellinen konsepti.)
Tässä vähän päiväkirjamerkintää:
“3.10. Oho! 12+0! Aikamoista! Ollut niiin ihana viikonloppu Tikin kanssa hotellissa ja syömässä. Mä olen silti hirveän väsynyt, koko ajan. Tekee mieli vaan nukkua, mutta töitä on aivan saatanallisesti.
Ehkä väsymys, ehkä jokin muu, mutta olen koko ajan hirveän liikuttunut. Luen Juha Kauppisen kirjaa, jossa hän puhuu kohtaamisesta pöllön kanssa iltamyöhään pikkupoikana. Itkettää. Kuuntelen lenkillä Esa Saarisen luentoa, jossa hän kertoo, miten Talvisodassa äidit vaativat, että heidän kuolleet pojat pitää kuljettaa rintamalta kotiin. Itken niin että joudun keskeyttämään lenkin.
Lenkkeilen minkä kerkeän, sillä tiedän että tämä ilo on pian poissa varmaankin seuraavan vuoden. Se tuntuu hirveältä, sillä lenkkeily on paras tapa saada stressi alas. Mutta äikkärillä tuskin enää sitten on stressiä. Nyt on, perkeleesti. Perkeleen työt, miksi niitä on kasaantunut tällä tavalla!!!
5.10. Vaikuttaa siltä, että onnistun lopettamaan Didin imetyksen! Viime imetys pe, nyt on jo ti. Kyllä se koko ajan maitoa pyytää, mutta huomaan, ettei sitä oikein enää tule. Koskakohan Didi lopettaa maidon perään vaikeroimisen kello 6.30? Haluan pienen tauon imetyksestä ennen seuraavaa maitopartaa (näyttää siltä että saan 6 kk pitää rinnat itselläni, uskon että se riittää henkisesti!).
6.10. Liikaa töitä liikaa töitä liikaa töitä! Huomaan, että vatsa pistelee silloin, kun on liikkeessä koko päivän. Ei kai se supistelua ole, mutta jotain.
Olen niiiiiin väsynyt. Nukun melkein joka ilta päiväunet. Haitaritunnilla haukottelen maskin takana. Huomaan, että koska olen koko syksyn – läpi pahoinvoinnin – soittanut Aviciin Wake me up -biisiä, olen ehdollistunut sille, että kyseinen kappale oksettaa. Tänään sain onneksi Junnu Vainion Vanhoja poikia viiksekkäitä harjoiteltavaksi. En halua enää ikinä kuulla Aviciista tai hänen musiikistaan sanaakaan.
Olisi ihana jaksaa leikkiä lasten kanssa, mutta halun vain pötköttää. Tehtiin onneksi pipareita ja halailtiin ja leikittiin pääkaupunki-peliä. Se oli kivaa. Erica (Åberg) sanoi, että mun raskausmaha näkyy jo. En usko! Musta mä olen aina vähän tämmönen pömppömahainen otus.
7.10. Herään taas yöllä pahoinvointiin. Tuntuu että töiden takia olen ihan äärirajoilla ja kroppa ei kestä.
8.10. Makaan hytissä Didin nukkuessa, Mirja, Marianna ja Raisa ovat viereisissä hyteissä. Olo on maaaailman onnellisin. Olen odottanut tätä reissua koko syksyn, eikä mikään voita noiden tyyppien kanssa aikatauluttomasti hengailua. Syötiin törkeän hyvin (tai siis: grande buffet) ja käytiin lasten diskossa. Huomenna Junibacken.
Yhden lapsen kanssa matkustaminen on lepoa, Alpun kanssa olisi varmaan vielä isompi lepo. Mutta on tuon tyttösen kanssa juttelu niin suloista. Se kikattaa ja vitsailee taukoamatta. Olisi halunnut Junibackeniin heti eikä yöunten jälkeen.
9.10. Didi saa nykyään joka yö 1–3 semmosta huutoitkukohtausta, johon ei auta mikään. Aluksi jaksan lohduttaa ja rauhoitella, mutta kun se huuto lähtee käyntiin aina vain uudestaan ja uudestaan, jokaisen “ehkä se jo nukahti” -rauhoittelun jälkeen ja mä olen aivan SAAAAAAAAAAAAATANAN väsynyt, niin lempeys alkaa olla tiessään.”
Nuo Didin yölliset huuto/itkukohtaukset kestivät syksyllä muutaman kuukauden. Sitten ne loppuivat. Se oli käsittämätöntä, mutta tutkimattomia ovat taaperoiden tiet.
Raskausviikko 14: Ensimmäinen ultra ja ensimmäinen epämääräinen potkuntapainen
Minulla vaihtuu raskausviikot aina sunnuntaisin. Olin varannut ensimmäisen neuvolan ja ultran vasta tuon meidän Tukholman-reissun jälkeen siksi, että jos uutiset olisivat huonoja, ne eivät olisi pilanneet kauan odotettua matkaa. Olen yllättävän hyvä siinä, että tungen pelot ja muut epämiellyttävät ajatukset pois mielestäni ja kaivan ne esiin vasta tosipaikan tullen. (Lukuun ottamatta yön kauhun tunteja: silloin voi stressata ihan triviaaleistakin asioista niin, että sydän hakkaa ja lapamato korventaa vatsaa.)
Ensimmäinen neuvola oli samana aamuna ennen ultraa, ja tuntui niin hassulta olla taas systeemissä. Liottaa pissaa siinä proteiini-väritikussa, jutella neuvolan terkkarille omia kuulumisia. Vähän semmonen ai niiin juuuu, tämmöstähän tämä oli.
Päiväkirjasta:
10.10. Makoilen hytissä selälläni, luen kirjaa, katson merta, käytävältä kuuluu kuulutus, että tunnin päästä olemme Helsingissä. Nyt taisin tuntea ensimmäistä kertaa ihan selvästi, että jotain pientä rakasta mellastaa sisälläni.
Pieni muljahdus, joka ei selvästikään tunnu kaasun etenemiseltä suolenmutkasta toiseen, vaan ihan ehtaa pientä potkimista tai sohimista. Huomenna on ensimmäinen ultra, tänään on 13+0. Meille taitaa tulla ihan oikeasti vielä yksi lapsi!
Ja sitten maanantaina:
11.10. Kaikki oli hyvin! Siellä oli yksi elämä! Olen niin iloinen! Matkalla ultraan pyöräilin Ipi-kahvilasta Bulevardille Etelä-rantaa pitkin, aurinko paistoi, kuuntelin suomalaista poppia ja ajattelin, että just nyt olen sanoinkuvaamattoman onnellinen.
Ja sitten kaikki meni hyvin. Noin 40 minuuttia siellä käännettiin ja kuvattiin täydellistä tapausta. Välillä kätilö pyysi nostamaan jalat koukkuun pedille ja hytkymään hetken, jotta ihminen heräili ja vähän kääntyisi.
Hieno reisiluu, hieno kallo, sopiva niskapoimu, hyvä syke.
Oikea ihminen! Meidän ihminen! Jälkikäteen Tikillä oli kiire palaveriin, niin minä kävin itsekseni ostamassa pullat, jotka syötiin Raisan kanssa työhuoneella ja paistattelin onnessani.
12.10. Tiki täytti 40! Tilasin hänelle Bond-legoauton ja voi sitä onnellista ilmettä. Olisin halunnut järjestää hänelle isot juhlat meidän työhuoneella, mutta hän ei suostunut siihen. Korona-shmorona.
Raskausviikko 15: Paluu normaaliin
Ah, vihdoin väsymys ja paha olo alkoivat poistua kehostani. Ehkäpä jotkut puhuvat keskiraskauden hehkusta siksi, että alkuraskaus on niin kalmaista ja loppuraskaus vaivaiseukon elämää. Niihin verrattuna keskiraskaus on joillekin onnekkaille kuten minulle lähinnä semmosta normaalin ihmisen elämää. En nyt sitten tiedä siitä hehkusta, mutta ainakin jonkinlainen elämänhalu alkoi taas paistaa minun silmistäni.
Toisin sanoen: oloni palasi normaaliksi. En oikeastaan tuntenut mitään vauvan liikkeitä uudestaan pitkiin aikoihin, vatsa ei omasta mielestäni tuntunut kasvaneen (tosin ostin kyllä Fidasta semmoset kokoa isommat farkut seitsemällä eurolla ja aloin muutenkin käyttää löysempiä housuja).
17.10. Ihanaa että voi vielä lenkkeillä ilman ongelmia!
20.10. Just nyt raskautta ei huomaa oikein mistään. Ei ole oikein vielä vatsaa, ei huonoa oloa. Toisaalta ei mitään suurta energisyyttä tai viettejä. Ihan vain olen. 14+4 ja aika harvoin tunnen paikallani maatessa ehkä jotain potkun tapaisia. Luultavasti nekin oikeasti vaan kaasua.
Raskausviikko 16: Kirjamessut ilman bileitä
Korona-aikana raskaana oleminen on siitä kiitollista hommaa, ettei missaa väsymyksen, huonovointisuuden tai ihan vain alkoholittomuuden takia käytännössä mitään. Koronan takia ei ollut sen suurempaa pikkujoulukautta, kukaan ei ole pitänyt oikein mitään kunnon juhlia, Folken legendaariset Halloween-juhlatkin olivat tosi pienet ja pelkistetyt.
Ylipäänsä jos vertaa tätä raskautta ensimmäiseen raskauteen, niin silloin olin 28-vuotias reipas bailaamiseen ja ilmaisen viinan kissanristiäisiin tottunut naistenlehtitoimittaja. Nyt olen vanha ja väsynyt 34-vuotias kanttura, joka ei pysty edes kauan suunniteltuina baarikierrosiltoina juomaan yli 4 annosta alkoholia ja jolle JVG:n Huominen on huomenna on täyttä utopiaa, sillä huominen on tänään, läsnä koko ajan takaraivossa.
Ainoastaan Kirjamessujen juhlarientoihin olisi ollut hauska osallistua. Ihan vain siksi, että minulla on fiilis, etten tule vähään aikaan kirjoja kirjoittelemaan, niin nyt olisi voinut viettää kunnon kirjailija-lyfeä.
Esimerkiksi Ruotsin suurlähetystön juhliin kutsutaan, mikäli on esiintymässä kirjamessuilla, ja kirjamessuilla taas esiintyvät sellaiset ihmiset, jotka ovat edeltävän vuoden aikana kirjoittaneet kirjan. Joihin en siis itse aio nyt hetkeen luketua.
Traagista on, että myös vuoden 2018 kirjamessujen aikaan olin raskaana, joten silloinkaan en pystynyt valvomaan minnekään kosteille kirjailijajatkoille saakka. Olen laiminlyönyt elämässäni kirjailijaryyppäämisen täysin. Tämä saattaa olla yksi motivaattori kirjoittaa vielä joskus joku opus ties mistä.
Nyt en mennyt mihinkään juhliin, ja itse asiassa tuona viikonloppuna oli meidän äidin 60-vuotisjuhlat Turussa. Niinpä matkasin lasten kanssa Turusta vasta sunnuntaiaamuna junalla suoraan kirjamessuille.
Mieltä ylensi, kun ravintolavaunussa Didi kailotti useaan otteeseen: “Pieru tulee, pieru tulee, nyt syksy jo on.” (Olin tunnistavani samassa vaunussa mm Anna Kortelaisen, enkä usko että hän ilahtui kovinkaan paljon tästä 2-vuotiaan jatkuvasta tulkinnasta.)
Joka tapauksessa: Kirjamessuilla oli ihanaa, oli mahtavaa nähdä ihmisiä ja ai vitsi olin otettu, kun Gummerus oli tehnyt ihan semmosen kunnon seinälakanan mun kirjastani. (Seuraavalla viikolla kuulinkin sitten kirjasta aika hard core uutisia. M m mmmmmmmmmm!)
Lue myös edelliset RV-postaukset:
Tai jos raskausviikkojutut kiinnostaa, niin:
