Kuulutko samaan luokkaan kuin vanhempasi?
Olette ehkä kuulleet Piffin Monopoli-kokeesta. Apulaisprofessori Paul Piff teki 2000-luvun alussa Berkeleyn yliopistossa kokeen, jossa 200 ihmistä laitettiin pelaamaan Monopolia. Peleissä toiselle pelaajalle annettin heti alkuun tuplasti enemmän rahaa kuin toiselle, ja hän sai myös joka kierroksella kaksinkertaisen summan rahaa. Oli siis ilmiselvää, että hän voittaa. Kiinnostavaksi kokeen teki se, että voittaja alkoi jo pelatessa käyttäytyä ylimielisesti toista pelaajaa kohtaan ja lopuksi hän oli sitä mieltä, että hän ansaitsi voiton. Vaikka tiesi hyvin, että lähtöasetelma oli epäreilu.
Ei tarvitse olla mikään ruudinkeksijä tajutakseen, että tämä on aika osuva allegoria yhteiskunnasta.
Tänään myhäilin (vähän tätimäisen) maireasti, kun luin Hesarin Torstai-liitteestä (HS 3.11.16) sosiologian yliopistolehtori Mari Käyhkön haastattelua. Hän on tutkinut luokkaeroja Suomessa ja on sitä mieltä, ettei täällä tajuta ihmisten tulevan erilaisista sosiaalisista todellisuuksista.
Aikaisemmin syksyllä julkaistu Outi Sirniön väikkärihän jo todisti, että perhetausta vaikuttaa ihan selvästi siihen, millainen tulevaisuus ihmiselle tulee. Etenkin kaikkein köyhimpien ja rikkaiden kohdalla luokka periytyy: kotoa saatu sosiaalinen, kulttuurinen ja taloudellinen pääoma määrittää älyttömän paljon sitä, millaiset verkostot ihmisellä on, mitä hän opiskelee ja mitä hänestä tulee.
Itse olen akateemisesti koulutettujen humanistivanhempien lapsi, joten totta kai musta tuli humanisti-yhteiskuntatieteilijä. Ja (ehkäpä siksi) tämä on mulle ihan tuttua kauraa. Kun järjellä ajattelee, niin tietenkin luokka periytyy! Sitä tekee helposti semmosia juttuja, jotka ovat itselleen tuttuja. Pitää olla paljon kanttia, että lähtee pyrkimään jotain semmosta kohti, mihin omat vanhemmat eivät kannusta tai edes osaa kannustaa.
Siksi mua hämmästyttää yhä uudestaan se, miten vähän etenkin hyväosainen jengi tiedostaa sitä, että he eivät ole ansainneet hyväosaisuuttaan pelkästään omilla teoillaan ja erinomaisuudellaan. Sitten harrastetaan vanhaa kunnon richplainingia, ja aletaan neuvoa itseään köyhempiä, että miten kannattaisi elää.
Käyhkö sanoo jutussa tosi hyvin:
"Luokkaeroja on hiljaa läsnä kaikkialla. On vaarallista, kun niitä ei haluta nähdä tai tajuta. Ihmiset pannaan syyttämään itseään, vaikka kyse on kulttuurisesta ja sosiaalisesta eriarvoisuudesta, yhteiskuntamme eriarvoistavista rakenteista."
Koska näinhän se on. Niin kauan kuin köyhä ajattelee, että "oma vikani kun olen tällainen surkimus", hän ei pidä tilannetta epäreiluna tai osaa vaatia muuta. Ja tämähän on edullista hyväosaisille: eivät rikkaat välttämättä halua, että yhteiskunta muuttuu.
Mutta oikeasti myös rikkaiden kannattaisi pitää eriarvoistumista ja luokkien periytymistä ongelmana, koska lopulta myös he kärsivät siitä.
Ai miksi? Okei, eriarvoistuminen on inhimillinen tragedia, toki. Mutta eriarvoisuutta voi katsella myös ei-niin-inhimillisestä näkökulmasta, kylmästi talouden kannalta. Ha-Joon Chang avaa erinomaisessa Taloustiede - käyttäjän opas -kirjassaan (kannattaa todellakin lukea, itse olen lukemassa kirjaa jo toista kertaa) tätä hommaa:
Eriarvoisuus aiheuttaa epävakautta paitsi yhteiskunnassa myös taloudessa.
Monet taloustieteilijät ovat arvioideet, että eriarvoisuuden lisääntyminen oli yksi vuoden 2008 finanssikriisin syistä. USA:ssa rikkaimpien tulot ovat kasvaneet 1970-luvulta mutta tavan palkansaajien tulot ovat pysyneet samana.
Tämä on pakottanut kotitaloudet ottamaan velkaa, jotta ne pysyisivät hyvätuloisten jatkuvasti kohoavan elintason perässä. Kun taas kotitalouksien velat kasvoivat, taloudesta tuli herkkä häiriöille. Sitten asuntolainakupla puhkesi, ja loput tiedämmekin.
Eriarvoisuus hidastaa sosiaalista liikkuvuutta, mikä taas hidastaa talouskasvua.
Jos vanhemman ammatti määrittää hyvin pitkälle sen, mitä lapsesta tulee, vain eliitin lapset menevät yliopistoon. (Chang puhuu Yhdysvalloista, Suomessahan yliopistoon pääsee helpommin mistä luokasta vain, vaikkakin akateemisten lapset päättävät helpommin hakea sinne.) Tällöin monen älykkään ihmisen lahjat menevät hukkaan, sillä yhteiskunnan paraatipaikoille ei pääse kyvykkäimmät vaan rikkaimmat.
Silloin moni nerokas keksintö saattaa jäädä tekemättä. Sitä paitsi suuret muutokset vaativat uusia ideoita ja vastavirtaan ajattelua. Tällaisia ajatuksia tulee usein juuri "laatikon ulkopuolelta". On todennäköistä, ettei sisäsiittoisen eliitin johtama yhteiskunta pysty innovaatihoihin. Silloin talouskehitys lamaantuu. Ja siitä on haittaa kaikille, myös rikkaille.
No, mitä tälle sitten pitäisi tehdä?
En lähtisi esimerkiksi vaatimaan totaalista tuloerojen poistamista, koska se ei motivoisi työskentelemään ahkerasti tai keksimään uutta, sillä siitä ei olisi henkilökohtaista hyötyä. (Terkkuja Neuvostoliittoon!)
Sitä kuitenkin vaadin muilta ja ennen kaikkea itseltäni, että etuoikeutetun ihmisen pitää tiedostaa se, että hän on etuoikeutettu. Tämä ei todellakaan ole helppoa, koska tosi usein mulle tulee semmonen olo, kun luen jostain pienituloisesta tai näen jossain televisiossa jonkun valittamassa köyhyydestään, että miksei toi nyt vaan voi vähän tsempata. Jos jo yhden Monopoli-pelin aikana mieli kääntää epäreilun mutta itselleen edullisen tilanteen sellaiseksi, että "minähän tämän ansaitsin", niin on järjettömän vaikeaa pitää oma tilanteensa muistissa jokapäiväisessä elämässä ja keskusteluissa.
Lisäksi, Käyhkö sanoi jutussa myös hyvin, että eri taustoista tulevat lapset pitäisi pitää samassa koulussa mahdollisimman pitkään. Näin jengi sekottuisi ja näkisi monenlaista elämäntyyliä, eikä tausta määräisi niin paljon tulevaisuutta. Vaikka omat vanhemmat olisivat tieystä luokasta, kaverit voivat olla toisesta, ja tämä saattaisi innostaa sosiaaliseen liikkuvuuteen. (Huom. ei luokkanousuun, sillä ei ole sanottu, että yliopiston käynyt olisi jotenkin hierarkiassa duunaria korkeammalla). Nykyään kuitenkin moni vaatii kouluihin jo varhaisia tasoryhmiä (tänäänkin joku oman elämänsä sanakari kertoi Hesarin mielipide-palstalla, että hänestä tuli koulukiusaaja, koska hän oli liian älykäs, ja siksi koulussa pitisi olla tasoryhmät).
Luokkaeroja ei pitäisi myöskään päästää syvenemään politiikalla. Mutta se onkin sitten toinen juttu, miten sellaista politiikkaa harjoitetaan parhaiten. Huh, tämä on niin monisyinen hommeli, että tästä riittää kyllä ajateltavaa vaikka koko loppu elämäksi.
Mutta tällaisista jutuista me keskusteltiin tänään Alpun kanssa aamupalapöydässä. Pian yhdeksän kuukautta täyttävää vauvelia ei hirveästi kiinnostellut, vaan se heitti aika monta kertaa lusikan nurkkaan (kirjaimellisesti). Veikkaan, että tällä horinan määrällä karkoitan sen kauas ainakin yhteiskuntaiteteen opinnoista, ja siitä tulee ehta duunari, joka tienaa vanhempiaan paremmin.
Onko luokka näkynyt jotenkin teidän elämässänne?
Juttua voi jatkaa myös Juliaihminen-fb-seinällä. Saa käydä tykkäämässä!
Myös tämä postaus liippaa aihetta eli kertoo siitä, miten on helppo tehdä sitä, mihin on totuttu, vaikkei se olisi järkevintä: