Lapsen ruutuaika ei huoleta minua

Ruutuaika on asia, josta tulee helposti syyllisyyden tunteita vanhempana. On niin autuasta laittaa televisio päälle ja antaa lapsosen katsella ohjelmaa. Ruutuaika antaa mahdollisuuden aikuiselle tehdä töitä, ruokaa, lööbailla, olla hetken aikaa olematta läsnä lapselle.

Nyt, kun on lasten seurassa käytännössä vuorokauden ympäri viikko- ja ehkä kuukausitolkulla, niin sellaista aikaa on pakko nipistää itselleen keinolla millä hyvänsä. Korona-aikana tämä tarkoittaa sitä, että lasten ruutuajat kasvavat.

Esimerkiksi Briteissä lasten BBC:n iPlayer-lastenohjelmien katsominen on noussut 80 prosenttilla. En ole yllättynyt.

Yleinen suositus ruutuajasta esimerkiksi 2–5-vuotiaille on maksimissaan tunti päivässä, sitä vanhemmille ei ole niin tarkkoja suosituksia, mutta heidänkin kohdalla neuvotaan, että lapsen kanssa pitäisi sopia rajasta. Suosituksesta huolimatta 3-vuotiaat newyorkilaislapset katsovat kaksi tuntia päivässä ruutua, ja 4–6-vuotiaat brittilapset taas katsovat keskimäärin 89 minuuttia lineaarista televisiota päivässä (lukuun ei ole laskettu muuta ruutuaikaa).

Tässä tulee nyt meille potentiaalisille ruutuaikasyyllistyjille hyviä uutisia: Televisio ei ole pahis. Aihetta on tutkittu jonkun verran, ja tulos on ollut usein, että se kauanko katsotaan ei ole ongelma. Vaan se mitä katsotaan.

Tulos käy järkeen, elämässä muutenkin laatu on usein määrää tärkeempää, mutta silti juuri tämän ruutuajan kohdalla itse olen tuijottanut ennen kaikkea sitä aikamäärää. Siksi tutkimusten lukeminen aiheesta ilahduttaa.

Tiki linkkasi minulle äsken Financial Timesin kiinnostavan jutun lasten television katsomisesta (maksumuurin takana).

Jutun alussa referoidaan jännää italialaistutkimusta. 1980-lukuun saakka Italian televisiosta oli nähnyt vain paikallisen yleisradion (RAI) ohjelmia, ja kanavan lastenohjelmat olivat opettavaisia ja kansaa sivistäviä. Kuitenkin kasarilla televisio vapautui, ja Silvio Berlusconin kaupalliset kanavat huttuisine ohjelmineen ja loputtomine mainossisältöineen vyöryivät italialaisten televisioihin.

Berlusconin kanavat eivät kuitenkaan kattaneet koko Italiaa, vaan osassa maata katsottiin televisiosta edelleen opetusohjelmia. Kun näitä kahta ihmisryhmää, kaupallisen kanavan katsojia ja yleisradion katsojia, vertailtiin aikuisena, tulokset olivat selvät. Yleisradiota katsoneet lapset pärjäsivät myöhemmin elämässään esimerkiksi armeijan testeissä paremmin kuin kaupallisia kanavia katsoneet. Kiinnostavaa.

Niinpä FT:n toimittaja liputtaakin opettavaisten lastenohjelmien puolesta, kuten vaikka klassinen Sesame Street, Teletapit tai Paavo pesusieni. Jutussa listataan myös uudempia hyviä lastenohjelmia. Näitä on meilläkin katsottu: Hei Taavi -sarjassa on hyviä kulttuurisia viittauksia (jopa Apocalypse Now -leffasta), Oktonautit opettavat kiinnostavia juttuja merestä. Pipsa Possu antaa hyvää samastumispintaa ja opettaa ihmisten erilaisista rooleista. Tosin heti perään kritisoitiin esimerkiksi Pipsa Possun liian traditionaalista sukupuoliroolijakoa – ja myös sitä, että sarjassa ostetaan usein kamaa, mikä on asia, jota en haluaisi lapsilleni erityisesti hieroa naamaan. 

Jutussa ylistettiin myös Netflixin Ask the Story Bots -sarjaa, jota en ole itse vielä katsonut.

Millaisista tv-sarjoista sitten on haittaa lapsille? Aika yksiselitteisesti ajatellaan, että alle kouluikäisten ei kannattaisi katsoa väkivaltaa, erään tutkimuksen mukaan väkivaltaohjelmia katsoneet lapset saivat myöhemmin elämässään huonompia arvosanoja koulussa. (Huom! Näissä on aina hyvä muistaa, että tutkimus ei välttämättä liitä asioiden korrelaatiota oikein: voi olla, että kodeissa joissa leikki-ikäiset saavat katsoa väkivaltaa, voi olla kaikenlaisia ongelmia, jotka heijastuvat sitten myös koulumenestykseen.)

Jutussa puhuttiin myös siitä, että jos lapsi ei ymmärrä katsomaansa, katsomisesta ei ole ainakaan hyötyä. Tästä syystä lasten ei kannata katsoa aikuisten sarjoja, lapsi ei osaa samastua hahmoihin tai ymmärrä tarinankuljetusta.

Sen, mitä katsotaan lisäksi sillä on merkitystä, miten katsotaan. Ja äh, tämä on asia, jossa itselläni on petrattavaa: Tutkijoiden ja mediakasvattajien mukaan olisi tärkeää katsoa televisio-ohjelmia yhdessä lapsen kanssa siksi, että sitten aikuinen voi selittää ja kontekstoida tapahtumia.

Television katsominen on nimittäin taito siinä missä kirjankin lukeminen. Jos haluaa olla oikein priima vanhempi, niin yhden jakson jälkeen voi keskustella hetken tapahtuneesta ennen kuin aloittaa seuraavan.

No, tämä on ehkä vähän utopistinen neuvo, sillä koko tv-sarjan pointti on siinä, ettei minun tarvitse olla sillä hetkellä lapsen kanssa.

Toisaalta, jos ajattelen asiaa, niin oikeastaan meillä homma menee niin, että katsomme samoja ohjelmia uudestaan ja uudestaan. Muumeja, Ryhmä Hauta, Oktonautteja, näitä perus sarjoja. Usein katsomme ensimmäisen kerran jakson yhdessä, ja sitten kun tiedän mitä siinä tapahtuu, niin kun Alppu iltapalapöydässä vielä kyselee, että "miksi Pikku Myy oli vihainen", niin osaan vastata kysymykseen, vaikken enää sinä päivänä olisikaan jaksoa katsonut. Mutta ihan rehellisyyden nimissä, en ole kyllä katsonut kaikkia Monsteriautojaksoja.

Saastaiset Monsteriautot.

Sama elokuvien kanssa. Olemme katsoneet muutaman vähän vanhemmille suunnatun elokuvan, mikä on tarkoittanut loputonta miksi-tulvaa. Mutta se on ihan ok, sillä kyllä mekin Tikin kanssa tykätään puhua ja analysoida katsomiamme elokuvia ja sarjoja ruokapöydässä.

Elokuvista olemme katsoneet (noin sata kertaa) Autot-elokuvat, Frozenin, Totoron ja Up – kohti korkeuksia -leffan.Eniten minua huvittaa, kun illalla sängyssä Alppu saattaa vielä huokaista: "Äiti, voisimmeko keskustella vielä hetken Autot-elokuvasta."

Minä olen lopettanut ruutuajasta syyllistymisen sen jälkeen, kun teimme Tikin kanssa asiaan omat säännöt ja aloimme noudattaa niitä. Olen nimittäin huomannut, että sellainen epämääräinen syyllistyminen jostain on kaikkein kuluttavinta. Alppu saa katsoa arkisin tunnin telkkaria (eli vaikka kolme jaksoa Muumeja tai yhden Pikku Kakkosen). Viikonloppuisin hänellä on elokuvaoptio, eli ruutuaika on yli tunnin.

Didi ei vielä saa katsoa telkkaria, mutta lol, ei tuollainen 10-kuinen myöskään ole siitä kiinnostunut. Yleensä meidän television katsominen onkin sellaista, että minä tai Tiki leikkii Diddelssonin kanssa olkkarin lattialla, ja Alppu katselee siinä vieressä telkkaria.

Lopuksi FT:n jutussa puhuttiin siitä, miten korona-aika on kodeissa hyvin eriarvoistavaa lapsille. Kun koulu ja päiväkoti tekevät lapsuudesta tasa-arvoisempaa, pelkkä kotona oleminen toimii päinvastoin: On luultavaa, että keskiluokkaisissa kodeissa tästä koronaeristyksestä selvitään ihan ok-meiningillä, vaikka ruutuaika tänä keväänä paukkuisi. Ei se ole niin vakavaa. '

Sen sijaan kodeissa, joissa on vaikka mielenterveysongelmia tai lapsille ei ole juurikaan aikaa, tilanne voi olla paljon nihkeämpi.Jutun lopputuloema oli kuitenkin se, että ruutuajalla ei an sich ole niin suurta väliä kuin olemme tottuneet ajattelemaa. Paitsi että mitä ja miten katsoo, myös sillä on merkitystä, mitä kaikkea lapsi puuhaa katsomisen lisäksi.

Jos hän ulkoilee, liikkuu, leikkii, lukee, tekee kaikkia semmosia perus lapsen hommeleita, niin ei sillä ole niin väliä, vaikka ruutuaika vähän venyisi. Myös tämä on helpottava tieto (ja samalla aika itsestäänselvyys).

Mutta siis, terve järki nyt tässäkin hommassa, ei minun puolestani kaikkien tv-ohjelmien tarvitse olla mitään super opettavaisia. Kyllä lapsi välillä voi katsoa täysin aivottomia unboxing cars -viedoita YouTubesta ilman, että hänestä kasvaa uimahallien sarjakakkaajaa.