Lapsi ei tarvitse sisarusta
Oivalsin tuossa yksi päivä Raisan ja Sofian kanssa jutellessani yhden tärkeän jutun lasten hankkimisesta.
Mä olen aina ajatellut, että mun lapsella pitää olla sisarus. Ennen Alpun syntymää olin kaavaillut, että kaksi vuotta olisi hyvä ikäero. Mulla on nimittäin omiin sisaruksiini aika täsmälliset yhden vuoden ja yhdeksän–kymmenen kuukauden ikäerot: Lotta syyskuu 1985, minä heinäkuu 1987, Sofia toukokuu 1989 ja Otto helmikuu 1991.
(Aiemmin olin ajatellut, että mun vanhemmilla on joku perversio matemaattisiin kaavoihin. Näin 1-vuotiaan äitinä olen tajunnut, että kyseisen lapsenhankintamenetelmän nimi on "imetä lasta yksivuotiaaksi" -ehkäisy.)
Olen ajatellut, että kaksi vuotta on siitä kiva, että pienenä lapset leikkisivät riemullisna yhdessä (tappeleminenkin on leikkimistä!). Sitten kouluikäisenä niillä olisi laaja kaveripiiri, koska toisen kaverit olisivat myös toisen kavereita. Mulla esimerkiksi on aina ollut iso määrä kavereita, kun omien ystävien lisäksi olen saanut myös Lotan coolit vanhemmat kaverit ja Sofian hauskat nuoremmat kamut itselleni. Hengaan monien alun perin Lotan tai Sofian kavereiden kanssa edelleen viikoittain.
Lisäksi sisaruksista voisi sitten tulla hyviä ystäviä aikuisena, kun niillä olisi niin samanlainen elämänkokemus alusta asti.
Alppu on nyt puolitoistavuotias, enkä ole todellakaan raskaana tällä hetkellä. (Päinvastoin, vasta tässä kuussa alkoi viimein ensimmäiset menkat synnytyksen jälkeen - thank you very much for the newsflash! Kelatkaa, yli kaksi vuotta ilman menkkoja, upeaa!)
Se tasan kahden vuoden ikäeron laiva on siis seilannut ajat sitten. Lisäksi musta tuntuu siltä, etten olisi ollenkaan valmis vielä olemaan raskaana saati sitten hoitamaan vastasyntynyttä. Haluan hetken verran keskittyä töiden tekemiseen, se tuntuu nyt kaikkein kivoimmalta. Totta kai mä selviäisin ihan kunnialla, jos juuri nyt tulisin raskaaksi, mutta mä en yleisesti ottaen halua selvitä mistään elämässä. Mä haluan maksimoida elämäni nautinnot!
Äitiysloma kotona Alpun kanssa oli heittämällä mun elämäni parasta aikaa. Olin odottanut sitä vuosia ja se osoittautui kaiken odotuksen arvoiseksi, ja ylikin. Mä haluaisin nauttia seuraavasta mahdollisesta äitiyslomasta yhtä paljon. Totta kai se olisi sitten ihan erilaista, kun olisi isompi lapsi siinä. Mutta sellaista "hankitaan nyt samaan konkurssiin toinen" tai "valvotaan tämäkin lapsi samoilla silmillä" -ajatus ei oikein innosta. Enkä mä usko, että oma parisuhdekaan kestäisi sitä, jos totta puhutaan. Nytkin on välillä ollut vähän tiukkaa.
Tiedän vallan mainiosti, ettei lapsi tule heti, kun niin päättää. Ensimmäisen lapsen yrittämisessä meni piinallisen pitkä vajaa vuosi. Siksi asiaa ei voi lykätä iän kaiken, mikäli toisen lapsen haluaa. Mutta mä olen vasta kolkkent, ei mulla ole mikään kiire.
Sitten päästään tähän mun oivallukseen. Mä olen vähän surrut tätä, että Alpun ja sen hypoteettisen sisaruksen ikäero tulee olemaan isompi kuin olin alun perin toivonut. Nimenomaan Alpun takia: eikö me nyt sitten Tikin kanssa tarjota sille sellaista hyvää lyhyen ikäeron sisarussuhdetta, joka meillä molemmilla on ollut?
Mutta Raisa sanoi hyvin: Tuo on aika tunkkainen ydinperhekeskeinen ajattelutapa. Ikään kuin se sisarussuhde olisi ainoa mahdollinen tärkeä ihmissuhde lapselle.
Oltiin heinäkuussa kävelemässä Lammassaaren pitkospuilla, Sofialla vatsassa Alpulle pian syntyvä serkkutyttö ja Raisalla vaunuissa Frida, josta on tullut Alpulle tosi tärkeä viime aikoina. Alppu näkee nyt jo miltei päivittäin Fridaa ja (sittemmin syntynyttä) serkkuaan. Lisäksi Alpulla on elämässään muita läheisiä saman ikäisiä lapsia, Taimi, Eippu, Reino, Aamos, Seela, Silja, Heikki, Turun serkkutytöt ja niin edelleen. Se näkee niitä puistossa joka päivä. Uskon, että suuri osa näistä tyypeistä tulee olemaan Alpun elämässä aina, koska heidän vanhemmat tulevat olemaan meidän elämässä.
Ymmärtäisin, jos me asuttaisiin jossain periferiassa, jossa ei olisi yhtäkään toista lasta leikkikaveriksi. Tällöin voisi harkita tekevänsä itse toisen lapsen seuraksi ensimmäiselleen.
Viimeistään tämä keskustelu Raisan ja Sofian kanssa sai munt luopumaan tuosta ajatuksesta, että lapsella pitää olla lyhyt ikäero sisarukseen. Ei tarvitse. Kyllä niitä ihmisiä elämässä riittää. Ei lapsi välttämättä tarvitse sisarusta ollenkaan. Mä haluan sitten aikanaan toisen lapsen ihan vain sen itsensä vuoksi, koska no, tykkään lapsista tosi paljon.
Vain yksi asia on sellainen, jota edes serkkutyttö ei voi tarjota. Mun kaveri oli joskus kysynyt äidiltään, miksi ne hankki kaksi lasta. Hänen äitinsä oli vastannut: "Kyllähän lapsella pitää olla joku, kenen kanssa juoruta vanhemmistaan!"
Hahaha, totta! Vain omien sisarusten kanssa voi analysoida, muistella ja ruotia kunnolla lapsuuden niitä ja näitä. Ainoastaan sisarus tajuaa täysin kodin ilmapiirin ja omien vanhempiensa omituisuudet. Siksi toivon, että Alppu saisi jonain päivänä sisaruksen. Voisivat sitten anatumuksellisesti puhua shaibaa musta ja Tikistä aikuisena viinilasillisen äärellä. Koska puhuttavaa kyllä löytyy, se on varma!
Onko teillä mietteitä siitä, mikä olisi hyvä ikäero sisarusten välille, Vai riittääkö yksi lapsi hyvin?
Kuvat: Alppu viihtyi Berliinissä mainiosti, sillä hän sai olla hyvien ystävien seurassa
Lue myös:
Rikkinäinen kaukosäädin on valinta, näin kasvatan lastani
JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA