Raha oli lapsena iso huolenaihe

Mä huolehdin lapsena aika paljon rahasta.

Jos mentiin vaikka veneretkellä johonkin vierasvenesatamaan, toivoin, että mun kolme muuta sisarusta olisivat ymmärtäneet ottaa halvimmat jäätelöt. Yritin aina sanoa niille, ettei vanhemmilta saisi kärttää mitään kalliita juttuja. En halunnut, että äidille ja isälle tulisi kurja fiilis siitä, ettei niillä ole rahaa ostaa jotain meille lapsille.

Nämä mun rahasta huolehtimiseni ovat oikeastaan aika omituisia, sillä mun vanhemmat eivät koskaan erityisesti puhuneet rahasta tai olleet huolissaan siitä, että rahat eivät riittäisi. En osaa yhtään sanoa, mistä tämä kumpusi. Mun sisarukset eivät esimerkiksi murehtineet rahajuttuja yhtään samalla lailla.

Jälkikäteen tajuan kyllä, että meidän on täytynyt olla todella pienituloisia. Isä oli apurahatutkija yliopistolla ja äiti minimikotihoidontuella siihen saakka kunnes mä menin ekalle luokalle. Toisaalta mun molemmat isovanhemmat ovat olleet kohtalaisen varakkaita. Meidän mamman harrastus oli shoppailla meille vaatteita, ja aina kun se tuli käymään, sillä oli valtavat kassilliset MaxMaraa ja FilippaKoota mukanaan. (Nämä olivat harmi kyllä liian luksusmerkkejä ja omituisia vaatteita, jotta niillä olisi voinut lesoilla. Adidas tai Puma olisi ollut sellaisia brändejä, jotka olisivat saaneet ihmiset ymmärtämään, että tässä pukeudutaan laadukkaasti.)

Kävin koulua Kakskerran saarella, jossa on aika paljon lääkäreiden, arkkitehtien ja ekonomien lapsia. En mä silti muista, että raha olisi koskaan ollut minkäänlainen tekijä sosiaalisissa suhteissa. Kerran olin lainannut 4 markkaa ystävältäni Nooralta, ja hän toi mulle kouluun sitten viralliselle velkakirjapohjalle tehdyn laskun siitä, koska Nooran isä oli tilintarkastaja, eli välineet oli olemassa. Tämä oli siis meidän välinen vitsi, ei mikään velkakierteen alku.

Sain kuukausirahaa muistaakseni 40–50 markkaa ala-asteen loppupuolella, mikä riitti kyllä ihan hyvin kaikkeen mahdolliseen. Lukiossa systeemi vaihtui sellaiseksi, että sain 100 euroa kuussa rahaa, josta sitten maksoin puhelinlaskun ja bussikortin – niistä pystyi tarvittaessa säästämään.

Musta on jännä ajatus, että olen itse nyt parempituloisempi kuin mitä mun vanhemmat olivat mun lapsuudessani. Meillä on Tikin kanssa varaa matkustella ja laittaa Alppu harrastamaan vähän hintavampia lajeja. (Tosin kyllä mä itsekin soitin kitaraa, mikä oli suht kallista.)

Kiinnostavalta tuntuu myös se, että jossain vaiheessa pitää alkaa opettaa Alpulle rahan arvoa. Tällä hetkellä mulla on vähän sellainen fiilis, etten haluaisi sotkea kotitöitä ja rahoja keskenään. Mun mielestä jossain vaiheessa Alppunen saa alkaa siivoamaan omia jälkiään ihan vain siksi, että on itse sotkenut (hehehehe, katsotaan, uskooko se tämän perusteen).

Jotenkin rahan vastikkeellisuus kannattaa kuitenkin opettaa. Ehkä joku kuukausiraha voisi olla siitä hyvä, että se on sitten tietty summa, jonka käytettyä ei enää saa lisää. En mä tiedä. Me ei olla puhuttu Tikin kanssa koko aiheesta, enkä edes tiedä, millä lailla se on saanut rahaa lapsena. (Sitä se jaksaa aina toitottaa, että hän on tehnyt töitä 12-vuotiaasta saakka.)

Oman kierroksen antaa myös se, että ollaan sijoitettu Alpun nimissä jonkun verran rahaa, jotka se saa käyttöönsä 18-vuotiaana. Irvikuva on tietenkin se, että se rällää kaiken johonkin baareihin välittömästi. Se riski on olemassa.

Ennen kaikkea mietin, että lapselle pitäisi puhua rahasta jotenkin sellaiseen neutraaliin sävyyn, niin että raha on arkinen juttu. Voisi sanoa, että ”ei voida ostaa tuota, meillä ei ole siihen varaa”, muttei mitenkään surkutellen tai niin, että lasta alkaa kuristaa kurkusta ja se kuvittelee, että jo haluamalla jotain kallista se loukkaa meitä. Ja jos jossain vaiheessa tulee rahahuolia, niin niistä en kyllä haluaisi puhua lapsosen kuullen. (Mutta ymmärrän täysin, jos niistä kuitenkin puhuu, sillä silloin se on koko ajan mielen päällä.) Rahasta ei ylipäänsä kannattaisi puhua niin, että se on kaikki kaikessa ja itseisarvo, koska en haluaisi, että lapsi vaikka valitsee opiskelupaikkaansa sen mukaan.

No, onneksi tässä on aikaa miettiä, miten nämä hommat diilailee.

Oletteko te nyt rikkaampia vai köyhempiä kuin vanhempanne olivat silloin, kun olitte lapsia?

Kuvassa: Minä vuonna 1987 ilmeisestikin pohdiskelemassa globaalia markkinataloutta ja sen ongelmia.

Lue myös:

Kuulutko samaan luokkaan kuin vamhempasi?

En aio jäädä eläkkeelle 35-vuotiaana

Näin juttelemme rahasta parisuhteessa

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA