Lasten kohtelusta museo tunnetaan
Ystäväni Ilona ehdotti, että mennään lasten kanssa Kansallismuseoon. En ollut ihan tajunnut, että monet museot ovat tosiaan nyt taas auki. Kansallismuseoon pääsee varaamalla netistä etukäteen ajan. Mikäli omistaa Museokortin tai Pressikortin (kuten minä), varaus riittää, muutoin pitää ostaa lippu. Alle 18-vuotiaat pääsevät ilmaiseksi. Homma hoitui alle minuutissa.
Pakko sanoa, etten edes tiennyt, mikä näyttely tuolla oli nyt meneillään. Ajattelin, että kiva bonus, jos siellä on jotain mielenkiintoista, mutta sekin jo riittää minulle, että pääsen hiljaiseen, avonaiseen tilaan näkemään jotain, mitä tahansa, uutta. Saamaan virikkeitä sisäänpäinkäpristyneelle ja tomuksi muuttuneelle sielulleni.
Mutta sitten Kansallismuseossa olikin aivan mielivaltaisen ihana näyttely! Sami Parkkisen Isä ja poika -näyttelyn kuvat ja videoteos iskivät syvälle sisimpään. Herkät kuvat suloisen Arvi-pojan kasvusta tekivät minut onnelliseksi.
Myös ylemmässä kerroksessa oleva Suomen historiasta tehty Toista maata -näyttely oli loistavasti kuratoitu. Ja käytiin me tietenkin katsomassa se yksi tuoli, joka on Tatu ja Patu -kirjassa, ja johon Didi tietenkin pyrki kovasti istumaan.
Didi itse asiassa pyrki kovasti tuhoamaan aivan kaiken, mikä tielle sattui. Hän on nyt siinä iässä.
Vaikka olin kaivannut kovasti museoon, niin tajusin, että jeppelis keppelis, tämähän on itse asiassa aika helvetillistä. Juoksin perässä, kannattelin rimpuilevaa lasta sylissä, estin ja kielsin.
Mutta hommasta jäi silti älyttömän ihana fiilis, nimittäin museon opas oli ammattilainen. Kun hän näki pikkutyypin riehumassa ympäri tiloja, hän tuli kysymään, haluaisiko Didi kokeilla sellaista konetta, jolla voi tehdä musiikkia. Ja tietenkin typy halusi.
Itse asiassa tuolla oli lopulta aika moniakin teoksia, joihin sai osallistua. Yksi suosikeistani oli sellainen suomen kielen sanojen etymologiakone, jossa sai painella erinäisiä sanoja ja lukea niiden tausoista. Keskustelu meni suurinpiirtein näin.
”Äiti, mitä on sivistys?”
”Sitä että käyttäytyy kivasti ja tietää asioita.”
”Äiti mikä on timotei?”
”Ööö, joku kasvi?”
”Äiti, mikä on vittu?
”…”
Hahahha, emme Ilonan kanssa ehtineet vastata, sillä seuraava sana jo kutsui.
Joka tapauksessa, musoessa sieluni hyrräsi, kun saimme niin kivaa kohtelua. On niin ihanaa, kun saa empatiaa ja ratkaisuehdotuksia osakseen museon ihmisiltä silloin, kun lapsukainen rettelöi pitelemättömästi.
Minulla on eräästä toisesta suomalaisesta museosta erilaisia kokemuksia. Kerran eräs museovahti sanoi hyvin tylysti, että pidä tuo lapsi kursissa, täällä ei saa juosta. Samaan aikaan olin juoksemassa lapsen perässä ja yritin nimenomaan pitää sitä kurissa. Newsflash: tyly huomauttelu ei auta tilannetta.
Mutta joo, veikkaan että tämä kuvailmani tapaus oli ennemminkin ammattilaisen tietämättömyyttä siitä, miten lapset toimivat eikä niinkään ilkeitä. (Lapsissa on semmonen harmillinen puoli, että ne eivät ole robotteja, joitka voi ohjelmoida käyttäytymään mallikkaasti.) Joskus ”kurissa pitäminen” vaatii suurempaa keinopalettia.
Mutta kyllä minä vain aion jatkossakin mennä juoksemaan sen lapsen perässä ja pitelemään sitä rimpuilevaa epeliä kiinni, koska niin se sitten vain oppii, että museoissa käydään ja hampaat harjataan.
Onneksi Alppu, 5, käyttäytyy nykyään esimerkillisesti museoissa. Esimerkillisyydellä tarkoitan sitä, että hän osaa aina valita museokahvilasta itselleen parhaimman leivoksen. Tällä kertaa valitsi piispanmunkin (joita jotkut toki kutsuvat vääräoppisesti berliininmunkeiksi, pyh).
Mutta juu. Suosittelen menemään Kansallismuseoon. Meidän lisäksi siellä ei ollut muita (varauksia pitää tehdä siksi, ettei sinne satu liikaa ihmisiä samalla kertaa).
