Lomakuvien esittelyn säännöt
Muiden ihmisten lomakuvien katseleminen. Huh. On kuulkaa aikamoisia kärsimyksen hetkiä tullut elämän aikana vietettyä. Kun on katsonut toista tuntia sedän Israelin-matkalla otettuja yksityiskohtia hiekkatiestä, elämä alkaa valua ulos ruumiista.
Lomakuvien näyttämiseen pitäisi olla selkeä etiketti. Sen kuuluisi olla tällainen:
1. Kuvat pitää olla karsittu etukäteen: yhdestä tapahtumasta maksimissaan kolme kuvaa.
”Tässä on nyt 1500 kuvaa Tallinnan viikonloppureissusta, kun en ole vielä ehtinyt karsia niitä.”
Aha. No, mä taas en ehdi katsoa niitä.
2. Kuvien katsoja saa painaa diaprojektorin, tietokoneen tai television eteenpäin-nappulaa.
Lasken sen henkiseksi väkivallaksi, kun kuvien näyttäjä melkein painaa eteenpäin-nappulaa, mutta sitten tulee vielä mieleen kertoa, että kuvassa olevan pylvään takana oli muuten uimaranta, jossa oli tarkoitus käydä uimassa, mutta sitten ei ehtinyt, kun tuli se sukellusreissu, jonka jälkeen oli niin uupunut olo, että teki mieli vain köllötellä hotellihuoneessa hetki ennen illallista.
Tällaista horinaa kuunnellessani ei auta mitkään mielikuvaharjoittelut happy placeen menemisestä.
Se kenellä on eteenpäin-nappula, sillä on valta. Ja mä haluan, että mulla on valta siihen, mihin käytän mun kallisarvoisen elämäni.
3. Matkalla tavatuista ihmisistä kerrotaan vain, jos niihin liittyy kiinnostavia tarinoita.
”John oli kyllä aikamoinen tyyppi! Se oli amerikkalainen ja me juteltiin sen kanssa paljon joka ilta. Yksikin ilta juteltiin johonkin puoli kahteen. Sitten oli kanssa yks kalifornialainen Suzanne ja kanadalainen Amy, joiden kanssa vaihdettiin kanssa pari sanaa hotellin respassa. Ja yhen Sabinen kanssa puhuttiin kanssa, mutta se ei puhunut kyllä englantia kauhean hyvin.”
Hoh-hoijakkaa. Nykymaailmassa ei ole mikään uskomaton meriitti, jos on tutustunut matkalla johonkin ulkomaalaiseen. Kuka ei tutustuisi matkalla ihmisiin? (Oikeastaan välillä mä toivon pääseväni lomalle, jossa en tutustu kehenkään.)
Joka tapauksessa, satunnaisten ihmisten nimien ja kansalaisuuksien kertominen ei riitä mulle, anekdooteissa pitää olla pihvi. Esimerkiksi kun jotkut hostellin nuorisolaiset olivat pohtineet mun kaverille: ”Näittekö sen omituisen kaljun vanhan miehen, joka haahuili täällä?” Johon mun kaveri oli iloisesti kertonut: ”Joo! Se on mun poikaystävä!”
4. Jos pariskunta kertoo lomastaan, epäolennaisista faktoista ei riidellä.
”Me vaellettiin tuolle vuorelle kaksi tuntia.” ”Ei kyllä se oli kaksi ja puoli tuntia.” ”Ei kun mä muistan, kun mä katsoin kelloa, kun me lähdettiin, ja sitten me oltiin kahdelta perillä.”
Aa, no mua kiinnostaa lähinnä se, että jos mä nyt lähden ovesta ulos, niin kuinka kauan mulla kestää päästä himaan.
5. Paikallisten tapoja ei päivitellä rasistisen huvittuneesti.
”Kuvittele, niillä oli tapana syödä käsin niiden ruoka! Hahahah!”
Kyllä, eri kulttuureissa saattaa olla erilaisia tapoja toimia. Eikä ole mitenkään sanottu, että oma tapa on paras. Itse asiassa ugalin syöminen käsin alkaa tuntua luontevalta ihan muutamassa päivässä.
Vaikkei tästä tekstistä ehkä paista se, niin lähtökohtaisesti tykkään katsella ihmisten matkakuvia, eläytyä kauniisiin hetkiin ja kuulla hassuista kommelluksista. Etenkin jos olen itse lähdössä kohteeseen tai joskus ollut siellä. Mutta kaikenlainen tylsä jorina, jota mua pakotetaan kuuntelemaan, aiheuttaa hengenahdistusta ja pakokauhua. Siksi paras tapa katsoa ihmisten lomakuvat, on selata ne itse valokuva-albumista tai blogista. Myös onnistuneesti leikatut matkailuvideot kelpaavat!
Tästä esimerkkinä vaikkapa siskon tekemä video vuodelta 2012 meidän päiväretkestä Santa Cruziin:
https://www.youtube.com/embed/d779c83-vqU
Puuttuuko lomakuvien näyttämisen etiketistä joku sääntö?