Mene itseesi, Ingvar

Sen mä vielä hyväksyn, että lapso aivastaa kolme kertaa putkeen bataattimuuskat suussansa.

Ja sen, että se heittää nokkamukinsa kaaressa seinään.

Ja sen, että se alkaa itkeä selkä kaarella ja räkä ja ruoka sekottuvat toisiinsa vastenmieliseksi tahnaksi ja mä yritän epätoivoisesti plääbiä sosetta sen ikeniin samalla tavalla kuin voiveitsestä plääbitään voi takaisin purkkiin ennen kuin veitsi laitetaan tiskikoneeseen. Ja mun "minulla on siisti koti" horinat ovat ajat sitten tuhoutuneet ja takaraivossa painaa juuri kuultu tieto siitä, että mulla on fakin 38,5 euroa sakkoa kirjastoon enkä voi lainata mitään ennen kuin ne on maksettu.

Ja senkin mä vielä hyväksyn, että Tiki tulee kotiin vasta myöhään, joten mulla on edessä vielä pitkä ja raskas ilta hampaita tekevän lapson kanssa kahdestaan.

Ja mua harmittaa, että mua harmittaa, ja koen näistä kaikista edellä mainituista asioista syyllisyyttä.

Mutta siinä menee mun raja, kun mun Ikeasta hankittu mikroaaltouunikin alkaa syyllistää mua! Se piippaa ja piippaa, uudestaan ja uudestaan. Se huutaa: "Nyt tämä ruoka olisi valmis. Miksi et hyvä ihminen tule hakemaan sitä? Oletko laiska ja saamaton? Vai etkö hallitse elämääsi? Mikä on kun ei vasta lämmitetty ateria kelpaa?"

Siinä kohdassa mä kiroan Ingvar Kampradin alimpaan helvettiin. Hyvähän siellä Ruotsin Ljungbyssä on elää lungia elämää miljoonaomaisuuksineen ruotsalaisessa kansankodissa. Siellä ei mikrot piippaile vaan aina löytyy aikaa hakea se annos heti ensimmäisen piippauksen jälkeen integroidusta mikroaaltouunista. Toista se on siellä kuin tällaisen wannabe-skandinaavisen kotiäidin arjessa, vauvan syömisen opettelun kurimuksessa.

Niin, hyvähän sinun on, Ingvar!