Millaista on olla 1-vuotias?

Mulla on kausia, jolloin tulee luettua runoja usein. Ne vaativat enemmän aikaa kuin romaanit, sillä mä olen vähän semmoinen hotkijalukija. Saatan välillä kirjoja lukiessa jopa hypätä kappaleita yli, jos juoni etenee liian hitaasti, kuvaukset ovat puuduttavaa kieltä tai teksti jollain lailla liian ennalta arvattavaa.

Runot sen sijaan antavat yllätyksiä ja uusia ajatuksia. Siksi joka kerta kun otan kirjahyllystä käteen runokirjan, oikein soimaan itseäni, että miksi en lue näitä useammin, tämähän on hunajaa sielulle.

Mutta sitten tulee kiire ja tarve jollekin vähän aivottomammalle. Runot jäävät.

Mun ehdoton lempirunoilija, jonka luokse palaan aina uudelleen ja jolta otan kaikkein mieluiten sitaatteja onnittelu- tai suruvalittelukortteihin, on Wislawa Szymborska (1923 - 2012). Puolalainen Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaja kirjoittaa sillä lailla kuin hän tuntisi ihmisen läpikotaisin. Hänen runonsa ovat leikkisiä, suloisia, raastavan surullisia (onhan hän elänyt yhden maailmansodan ja keskitysleiriajanjakson yli). 

Jos kaipaatte eeppisiä oivalluksia elämäänne, niin lainatkaa kirjastosta (tai minulta) Sata Szymborskaa -kokoelmateos (Like 2003). Szymborskan runoja lähinnä ovat Suomessa mielestäni Eeva Kilven tuotanto (siinä toinen uskomattoman taitava ajattelija ja kirjoittaja).

No niin, tämä oli kaikki vain esipuhetta sille, että halusin lainata tänne yhden Szymborskan runoa (kysyin Likeltä lupaa sen täällä julkaisemiseen). Olen lukenut tämän viime aikoina usein. Teksti kiteyttää jotain niin olennaista siitä, millaista on olla pieni lapsi - ja auttaa mua kerta toisensa jälkeen ymmärtämään tuon pikkuisen 1-vuotiaani aivoituksia. Ei se niitä pikku operaatioitaan pahuuttaan tee. Se tutkii maailmaa. 

No, lukekaa tästä.

PIENI TYTTÖ KISKAISEE PÖYTÄLIINAA

Hän on ollut tässä maailmassa hiukan yli vuoden

ja kaikkea tässä maailmassa ei ole vielä
tutkittu ja saatu hallintaan.

Nyt kokeilun kohteena ovat esineet, 
jotka eivät voi liikkua omin voimin.

Niitä on autettava,
työnnettävä, tönittävä,
otettava paikoiltaan ja kannettava.

Kaikki eivät sitä halua, esimerkiksi
kaappi, lipasto, peräänantamattomat seinät, pöytä.

Mutta jo itsepäisen pöydän päällä oleva liina
- jos sen kumlista saa hyvän otteen -
osoittaa halua lähteä liikkeelle.

Ja liinan päällä lasit, teevadit, maitokannu,
lusikat, kettokulho
suorastaan vapisevat innosta.

On kiinnostava nähdä,
millaisen liikkeen ne valitsevat
jo pöydän reunalla hoippuessaan:
suuntaavatko ne kohti kattoa?
lentävätkö ne lampun ympäri?
loikkaavatko ne ikkunalaudalle ja sieltä puuhun?

Herra Newtonilla ei ole
tämän asian kanssa vielä mitään tekemistä.
Katselkoon vain taivaasta ja levitelköön käsiään.

Tämän kokeen on tapahduttava.
Ja se tapahtuu.

Juliaihminen Facebookissa // Juliaihminen Instagramissa // Juliaihminen YouTubessa // Juliaihminen Bloglovinissa