Miten elämä taas meni suorittamiseksi?
Katselin tuossa kuvia kesältä ja tulin niistä valtavan iloiseksi. Että sitä jaksoi tehdä koko ajan ystävien kanssa jotain, myös silloin, kun oli ensin kasista neljään töissä. Töiden jälkeen ehti ihan hyvin mennä uimaan, puistoon, syömään, tekemään kaikenlaista.
Olin koko ajan hirveän hyvällä tuulella, koska mitä enemmän näen ystäviä sitä enemmän pidän elämästäni.
Syyskuun lopulla tajusin, etten ollut koko kuukautena juurikaan nähnyt kavereitani. Olen vain tehnyt töitä pitkään, paitsi lapsen hakuvuoroina, jolloin olen enimmäkseen mennyt kotiin Alpun kanssa. On vain väsyttänyt kovasti, ja päivät ovat muuttuneet ikään kuin suorituksiksi, joista on selvittävä. Sitten olen ollut vähän kipeänä myös.
Jopa viikonloput ovat olleet jotenkin huonolla tavalla epäorganisoituja, etten ole nähnyt paljon ketään tai tehnyt mitään. Viime viikonlopun sentään olin Turussa täysihoidossa äidin ja hänen miehensä luona ja sain rentoutua, mutta muuten viikonloput ovat vain menneet salakavalasti ohi.
Onneksi meillä on edes tiistaisin perinne Niinan ja Ainon kanssa, että mennään syömään muskarin jälkeen (yleensä Kallion Skifferiin). Ja keskiviikkoiset illat Paavalin kirkolla euron annosten äärellä ovat myös helpottaneet. Jotain sosiaalista elämää!
Olin Mirjan ja Marian kanssa sunnuntaina lenkillä pitkästä aikaa, ja oikein parahdin, että syyskuu on ollut aika shaibainen kuukausi. Paljon hyviä asioita on tapahtunut (kuten kirjan julkaiseminen), mutta aika nopeasti olen taas huomannut, että tällaiset saavutukset eivät tunnu juuri miltään, jos välillä ei voi ajatella ihan muita juttuja ja vain löysäillä. Suorittaminen ei lopulta ole kovinkaan palkitsevaa, se pitäisi vain muistaa.
Tuntuu, että ystävillä on ollut ihan yhtä lailla kiire, joten en ota tätä täysin omaksi syykseni, etten ole tullut järjestäneeksi hauskoja asioita. Mutta niin se vain on, että mitä enemmän jaksaa järkkää, sitä hauskempaa on. Viimeisin superkiva viikonloppu oli mökillä Turussa, ja siitä on jo reilusti yli kuukausi.
Ei olla jotenkaan Tikinkään kanssa jaksettu järjestää mitään megahauskaa, vaikka satunnaiset metsäretket ovat olleet kivoja. Ne eivät kuitenkaan ole sellaisia koko viikonlopun kestäviä ilottelun karnevaaleja, joita kipeästi kaipaan.
Niinpä olen nyt päättänyt vähän virkistäytyä ja ottaa ohjia omiin käsiini. Tänään aion varata loppusyksylle naisten viikonloppuretken Hankoon, siitä tulee varmasti ihanaa. Ja meillä on muutenkin lista kaikesta kivasta, mitä on suunnitteilla: pitäisi mennä saunomaan Kaurilan saunaan, käydä uimassa Altaalla, mennä testaamaan uusi ravintola Harju 8 ja käydä leffassa katsomassa ainakin Tyhjiö, mielellään myös Raja.
Kaikkea kivaa voisi siis tehdä, kunhan vain tekisi!
Mikä siinä on, että kesällä kaikkeen tällaiseen on niin paljon energiaa? Toki kylmyys ja pimeys vaikuttavat, mutta eivät ne nyt kaikkea voi selittää. Kyllä sitä pimeässäkin kaikenlaista tekemistä löytyy: voi kokata yhdessä, käydä museoissa ja lasten tapahtumissa, syödä ravintolassa ja niin edelleen.
Usein lokakuussa tai viimeistään marraskuussa sitä vain vaipuu johonkin kummalliseen horrokseen, jossa elämä muuttuu sellaiseksi "tämäkin päivä on nyt hoidettu" -meiningiksi sen sijaan, että joka päivä olisi jotain mahtavaa odotettavaa.
No, ei auta väninä, täytyy vain järjestää! (Mutta joskus saa vähän vänistäkin. Mielestäni lokakuussa se on ihan ok.) Tänään on onneksi perjantai, eli minun ja Alpun vapaapäivä, ja ajateltiin hengailla Lotan ja Sofian kanssa kolmen siskon voimin Helsingin iloissa. Kyllä tämä varmasti tästä taas!
Onko teillä alkanut puhti hiipua vai menettekö vielä ihan täydellä liekillä?
Kuvat: Voi että miten ihana oli esimerkiksi tämä Porvoon-retki viime heinäkuussa Raisan, Antin, Fridan, Mannen ja Alpun kanssa!
FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN