Mun pienet ihanat
Nyt heinäkuussa olen tehnyt sitä, mitä teen aina heinäkuussa: valokuva-albumia edellisestä vuodesta, eli nyt käsittelyssä on vuosi 2023.
(Mä tiedän, tämä on jostain syystä asia, joka aiheuttaa ihmisissä instant huonon omantunnon. Aina kun puhun valokuva-albumista, ihmisille syntyy eksistentiaalinen kauhu siitä, että jos he eivät tee albumeita lapsiensa lapsuudesta, lapsuus jotenkin katoaa ja häipyy. Voin kertoa: näin ei tapahdu. Eivät muistot ole kiinni valokuvissa, ne on päässä ja tarinoissa. Mulle tämä on samanlainen harrastus kuin joillekin kutominen tai puutarhan laittaminen: tykkään askarrella valokuvien parissa ja kirjoitella hassuja pikku kuvatekstejä sopiviin tilanteisiin.)
Ja tämä on myös siitä kiva harrastus, että tekeminen nostaa mun fiilistä valtavasti. Kun katselen tuhansia (helvete sentään, niitä on aiiiivan liikaa) kuvia puhelimen kuvavirrasta ja valitsen sieltä parhaita otoksia albumiin, mieleen nousee väkevä tunne: mulla on tosi kiva elämä ja tosi kiva perhe. Tosi kivoja ystäviä ja tosi kivaa tekemistä elämässä.
Sitten mulle iskee sellaisia himmeitä hellyyspuuskia, kun kaappaan meidän 2-vuotiaan syliini ja pussailen sitä voimalla. “Ei putuja! Ei putuja!” se huutaa ja kikattaa, mutten voi itselleni mitään. On kuvia, joissa se kikattelee kylvyssä veljensä kanssa, tepastelee pikku kävelykärryllään totisena, kapustaa Oodin portaita ylös, nukkuu posket punaisina raitapaidassaan viltin alla, konttaa leikkipuistossa auringonpaisteessa, istuu kelkan kyydissä, kun mä kuntoilen TFW:llä. Voi se on niin ihana, ihana otus.
Tai sitten meidän typy! Mä tunnen niin massiivisia rakastuksen puuskia sitä kohtaan näitä kuvia selatessa. Sillä on aina niin paljon meneillään. Yhdessä kuvassa se on maalannut huulipunalla huulet nenään saakka ja katsoo tuimalla ilmeellä kameraan. Sillä on niin eksentrisiä asuja, prinsessa-tiara isketty hupun päälle, ja huppuun on kiinnitetty pinnillä rusetti. On prinsessa mekkoa, on itse saksittuja hiuksia (jotka mun äiti aina parin kuukauden välein siistiii vähän perinteisempään kuntoon). Miten herkältä typy näyttää, kun se katsoo kädet avoimena ruotsinlaivan ikkunalla yöpaitasillaan auringonlaskua. Juoksee Tanskan dyyneillä hiukset hulmuten. Astelee tarkasti Itämeren rantakivillä sinivalkoisessa raitapaidassaan. Miten voikin jotakuta niin rakastaa.
Ja meidän esikoinen, tuolloin vielä 7-vuotias. Mikä ihana huumorintaju sille on matkalla kehittynyt. Se poseeraa naamiais-häntä partana leuan alla, virnuilee hämähäkki-keinussa kaverinsa kanssa. (Muistan tuon hetken, se kertoi että aikoo alkaa isona juoda kaljaa ja roskastaa luontoa.) Se on niin reipas, ui, juoksee, kiipeilee, tekee koko ajan paljon. Viime kesänä me myös pakotettiin se lukemaan, sama jatkuu tänä kesänä, ja nyt on jo orastavia innostuksen hetkiä – kun se ei voi jättää jotain kirjan kohtausta kesken. (Tällä hetkellä muuten meneillään Maailman viimeiset tyypit -kirjasarja, 8-vuotiaamme suosittelee kanssalukijoille.) Miten tuo meidän pojukka on niin iso mutta sitten ihan oikeasti aivan tosi pieni ja syliin menevä, halaileva ja pusutteleva tyyppi, joka laittaa illalla kylmät jalkansa mun selkää vasten ja silloin olen taivaassa.
Ja sitten on Tiki, joka ei näy kauhean monissa kuvissa, kun ei oikein tykkää olla niissä. Vähän pakotetti hymy kasvoillaan se istuu mun vieressä Förissä tai ravintolassa. Parhaimpia ovat kuvat, jotka olen salaa ottanut. Yleensä niissä sillä on lapsi kainalossa riippumatossa tai pallopeli käynnissä niiden kanssa. (Eilen otin kuvan, jossa Tiki vaivasi pizzataikinaa ja typy kiipeili hänen päänsä päällä. Siinä on kyllä vaivalla vaivattu.) Miten kiva ja tärkeä puoliso hän on, miten paljon hän tekee lasten kanssa. Miten kivaa hänen kanssaan on jutella, etenkin silloin kun kyseessä on täyspitkät lauseet.
Ja on minä, kaiken keskellä. Usein selfieissä, joskus jonkun muun kuvaamana. Monesti lapsen kasvot vieressä, sylissä, hymyillen, nauttien hetkestä. Niin paljon hyviä kauniita asioita, eniten kuvia on tietenkin kesältä, mutta myös talviaikaan mahtuu paljon rakasta.
Me ollaan tehty niin paljon viime vuonna! Reilattu Tanskassa, yöjunailtu Pyhälle, vietetty viikonloppuja Tampereella, lomia Turussa, vierailtu museoissa, hoplopeissa, uimahalleissa, leikkipuistoissa, ystävien luona. Vietetty lukemattomia ihania aikoja puistossa, kun aurinko paistaa matalalta ja lapset tarkenevat paljain jaloin vielä syyskuun illassa. On serkkuja, ystäviä, sukua, tärkeitä ihmisiä. On työpäiviä, jotka alkavat kahveilla lähikahvilassa, on lasten harrastuksia, pieni typy keikkumassa vaaleanpunaisessa tanssibodyssään ja pojukka sählymaila kädessään suojalasit päässään kentällä. On niin paljon elämää.
Mä en ota mitään tästä itsestäänslevänä. Sen sijaan otan nämä hetket muistutuksena siitä, että olen valtavan kiitollinen siitä kaikesta, mitä tässä on annettu.
