Mutta minähän olen hyvis!
Sain tuossa yksi päivä ärsyttävän kommentin Facebookissa.
Olin perustanut ryhmän, jonka kautta kivat ja kulttuurista kiinnostuneet vanhemmat voivat tavata toisiaan satunnaisten kahvittelujen ja taidenäyttelyissä käymisten muodossa. Olin antanut ryhmälle nimeksi Kulttuurimamat.
Mainostin ryhmää Facebook-sivullani, ja siihen yksi mun tuttuni kommentoi:
”Saako olla kriittinen ja kysyä, miksi se on vaan mammoille? Tai ehkä ei ole, mut nimi on.”
Mun ensimmäinen ajatus oli: Aaaaaaarghhh! Miksi kaikesta kivasta pitää alkaa heti mussuttaa? Tämä on pelkästään hauska ryhmä, jonka kautta samanhenkiset mukavat ihmiset tapaavat toisiaan. Miksi pitää takertua siihen nimeen?
Onneksi en harrasta nettiraivoa, vaan olen kehittänyt tavan hengittää aina hetken ennen kuin vastaan mihinkään, mikä herättää minussa jonkinlaisen tunnereaktion. Niin tein tälläkin kertaa, ja hetken asiaa mietittyäni tajusin, että siihen on syy, miksi mua alkoi ärsyttää: kommentin kirjoittaja on oikeassa, ja minä olen väärässä. Väärässä oleminen on inohttavaa.
Mä olen paasannut blogissani jo tovin siitä, miten isien pitäisi jäädä enemmän kotiin hoitamaan lapsiaan. Monet lapsiperhejutut ja vauvakerhot suunnataan vain äideille ja isät suljetaan ulkopuolelle.
Ja sitten mä perustan ryhmän, joka sulkee isät ulkopuolelle. Julia, senkin stupido!
En vain jotenkin ajatellut tätä loppuun. Ja siinähän se koko homman juju onkin näissä jutuissa: Ihmiset eivät ajattele, vaan tekevät niin kuin tapana on tehdä. Ja sitten jos joku huomauttaa, se ärsyttää.
Maria Pettersson kirjoitti loistavan kolumnin samasta aiheesta: Vaikka tarkoitus olisi hyvä, se ei automaattisesti pyhitä tekoa hyväksi. Joku haukkuu tottumuksesta kaveria homoksi, vaikkei pidä homoja mitenkään huonompina ihmisinä. Tai valitsee haastatteluun pelkästään miesasiantuntijoita, vaikkei erityisesti ajattele, että miehet olisivat pätevämpiä kuin naiset. "Satuttava käytös on kipeää ja väärin, vaikka ihmisen ei ollut tarkoitus satuttaa." Tällaisissa tilanteissa pitää katsoa peiliin ja petrata omaa tekemistään eikä alkaa kiukutella. Se on kuitenkin vaikeaa, enkä todellakaan väitä olevani mikään suvaitsevaisuuden kruunaamaton kuningatar, joka aina onnistuisi ottamaan kritiikin vastaan tyynesti.
Sanoilla on merkitystä. Niillä voi loukata tahtomattaan toista tai sulkea ihan vahingossa jonkun ihmisryhmän ulkopuolelle. Tätä käy koko ajan ihan arkisessa kielenkäytössä. Minja esimerkiksi kirjoitti hetki sitten ärsyttävimmistä, naiset ulkopuolelle sulkevista sanonnoista ("pitää olla munaa", "älä heitä kuin tyttö"). Nämä jutut voivat tuntua harmittomilta ja turhalta valittamiselta, mutta sitten kun joku asia osuu omalle kohdalle, sillä onkin väliä. Jos itselle on pieni vaiva muuttaa omaa käytöstä ja toiselle tulee siitä parempi mieli, niin sitten kannattaa tehdä niin.
Vaikka juuri mun mielestä Kulttuurimamat-ryhmään voi ihan hyvin tulla isätkin, niin ulkopuolinen mies voi hyvin ajatella, että tänne minä en ole tervetullut.
En tarkoita, että omia mielipiteitään pitäisi vaihtaa tuuliviirin lailla aina, kun joku tulee kritisoimaan tekemistä suvaitsevaisuuden nimessä. Sen sijaan väitän, että omat tekemiset pitää pystyä perustelemaan ainakin itselleen. Ja mä en pystynyt perustelemaan itselleni, miksi suuntaan jonkun ryhmän vain äideille.
Sen sijaan pystyin kuitenkin perustelemaan sen, miksi tämä ryhmä on ensisijaisesti niille, joilla on lapsia. Siksi, koska maailma on täynnä kaikemoisia ryhmiä, joihin lapset (ja näin ollen ne vanhemmat, joilla on lapsi mukana menossa) eivät ole tervetulleita. Tällaista ryhmää siis tarvitaan. Toki olen edelleen sitä mieltä, että lapsettomat ovat tervetulleita.
Niinpä ryhdyin lopulta toimenpiteisiin:
Papat viittaa luonnollisesti ranskan kielen sanaan papa, ei mihinkään papparaiseen, sillä kulttuurikodissahan tässä elellään. Joskin meidän lattevanhempien tapaamisiin vanhuspapatkin ovat tervetulleita. Siitä vain.
Ja muuten, jos lapsiystävällinen seura kiinnostaa (olit sitten nainen, mies tai jotain muuta), niin liity ihmeessä: Kulttuurimamat ja -papat -ryhmään. Meitä on kasassa jo 150 mahtavaa tyyppiä aina Simosta Turkuun, ja ollaan tavattu siellä sun täällä.
Oletteko joskus saaneet kritiikkiä, joka on aluksi ärsyttänyt mutta ollut lopulta ihan järkevää? Millaista?
Kuvassa: Joskus kun oikein ärsyttää, niin ajattelen neilikoita kuin Niiskuneiti konsanaan
Lue myös:
Huora huora hevosenkyrpä - mikä nettiväittelyissä mättää ja miten asian voi parantaa
Juliaihminen Facebookissa // Juliaihminen Instagramissa // Juliaihminen YouTubessa // Juliaihminen Bloglovinissa