Olen ryhtynyt taas valvomaan

Valvotut yöt näkyvät paitsi mielessä, myös naamassa.

Hello unettomuus my old friend, I've come to talk with you again.

Viimeisen viikon aikana olen herännyt joka yö ja valvonut 2–3 tuntia. Eilen yhdestä neljään, toissapäivänä kolmesta viiteen, tänään heräsin puoli kahden maissa, kattellaan mihin saakka valvon.

Tämä kuuluu minulle olennaisena osana loppuraskauteen (nyt 34+4). Olen aina valvonut näillä viikoilla, ja sitten kun vauva on syntynyt, alan taas nukkua kivasti. Ainakin kahden edellisen kanssa näin on käynyt.

Toissa yönä Didin oli saatava nukkua tämän ulkoa roudatun kiven kanssa. Hän kuitenkin ohjeisti hieman jopa käskyä äänessään etukäteen: “Äiti, tällä kivellä ei saa kiipeillä.” Lupasin olla kiipeilemättä.

Ihanaa on se, että saan joka ilta tosi hyvin unta. Nukutan tällä hetkellä Didin vain reteästi mun viereeni (en jaksa enää änkeä tällä vatsalla ja selällä alasänkyyn lukemaan iltakirjaa). Kuunnellaan Yle Areenasta Pikkukakkosen iltasatuja tai tällä viikolla Kapteeni Pelkopois -kuunnelmia.

Aina kun ajattelen, että antaa tuon nukahtaa, minä menen sitten katsomaan Euphorian viimeisiä jaksoja, niin sitten olenkin nukahtanut itsekin. (Ne sadut on aika tylsiä näin 34-vuotiaalle.)

Mun kokemus on se, että ihan kaikkein pahinta valvomista on se, kun ei saa unta ollenkaan. Siinä hiipii sellainen epätoivo, etä mäensaaunta-mäensaaunta-mä-en-enää-ikinä-saa-unta, joka yllättäen johtaa siihen, että ihminen ei saa unta.

Sen sijaan tämmönen, että tietää nukkuneensa vaikkapa klo 22–01, peräti kolme erinomaista tuntia, niin valvominen ei ole yhtään niin tuskaista. Tietää, että vähän unta on jo saatu, mikä on kaikki voittoa itsessään, ja kun olo en sen suhteen rento, luultavasti saan unta loppuyöstä uudestaan.

Jokapäiväinen näytelmä: Didin saattaminen neljänteen kerrokseen hissittömässä talossa.

Siihen on syynsä, miksen enää kanna Didiä ylös: en fyysisesti vain jaksa. Välillä on joku pakkorako, kun on vain kannettava, ja silloin yleensä tuuperrun ylhäällä sänkyyn pitkäksi aikaa, sillä vatsaa alkaa supistaa niin paljon.

Se mikä tässä raskaudessa on kuitenkin ihan helvetin perkeleellistä, on nämä yön ajatukset. Kun viime kerralla tuskailin ihan vain sen unettomuuden kanssa, niin tällä kerralla ajatukset lähtevät vaeltamaan Ukrainaan, Putininin mielenliikkeisiin, ahdistaviin paikkoihin.

Olen ollut viimeiset kaksi viikkoa välillä päivisinkin niin ahdistunut, että tuntuu etten saa hengitettyä. Pelottaa, ettei tämä olo vain lähde pois. Ja koska kirjoitan tätä nyt yöllä, epätoivon tuntien vallitessa (kello on 2.42), en ihan kykene ravistelemaan tätä oloa irti itsestäni nytkään.

Päivisin puhuminen auttaa. Eilen juttelin pitkään Merjan kanssa siitä, miten ei lennollekaan lähdetä miettien, että nyt tämä kone putoaa, niin ei elämääkään kannata elellä miettien ydinsotaa (Merja toimii aina mun maadoittajana). Tiki on myös tosi tärkeä keskustelukumppani, se on niin rationaalinen ja rauhallinen (paitsi nyt illalla ei kyllä puhuttu mitään mun mieltä rauhoittavaa, koska riideltiin jostain jonninjoutavasta asiasta liittyen siihen, kumpi siivoaa aamulla ennen siivoojan tuloa, eli käytännössä purin mun pahaa mieltäni satunnaisen asian verukkeella). Ja Kirsikan kanssa jutteleminen on jotenkin kanssa helpottanut, koska se aina muistuttaa, että hei sä olet raskaana, ja silloin asiat aina tuntuvat vielä isommilta. Niin se on.

Olin myös viikonloppuna Turussa, ja äidin kanssa oli jotenkin tosi kiva purkaa tätä tilannetta. Hän sanoi, että kun koko lapsuus ja nuoruus oli kylmää sotaa, jossa aina jossain takaraivossa oli pieni Neuvostoliiton pelko. Niinpä vallitseva tilanne ei tunnu niin vieraalta tai pelottavalta. Että tämmöstähän se nyt vain oli, ja aina selvittiin.

Välillä olo on siis ihan normaali.

Zoom- ja meets-aikoina ei ole niin nuukaa, jos vatsa vähän pullottaa ulos asun alaosasta esiintyessä webinaareissa. Mulla on taas meneillään tämä lapsellinen “en osta yhtäkään raskausvaatetta” -yhden naisen kapina. Ihan hyvin soveltamalla pärjää!

Ja sitten taas välillä iskee maailmanlopun pelko (kirjaimellisesti maailmanlopun pelko). Maanantaina itkeskelin pitkin päivää nähtyäni aamulla Hesarin etusivulla sen 1,5-vuotiaan kuolevan ukrainalaislapsen vanhempiensa sylissä. Tätä mielikuvaa ei Kapteeni Pelkopois voi viedä pois.

(On pieni lohtu, että olemme Tikin kanssa onnistuneet täysin piilottamaan sodan ja sen kuvaston lapsilta. Vaikka he ehkä saattavat aistia välillä minun surun ja levottomuuden, niin tuntuu tosi hyvältä, ettei kuormiteta lapsia tällä ollenkaan. Ja siis itsellenikin se on mielenterveysteko: lasten kanssa jutellaan ja tehdään lasten juttuja, niin lähtee omatkin ajatukset samalla arkisiin uomiin.)

Olen nyt poistanut puhelimesta Twitterin (siellä on kaikenlaista sotahullua setää spleinaamassa), rajoittanut vahvasti HS- ja Yle-sovelluksen avaamista ja no, nyt huomenna ajattelin loppuviikon olla jonkinlaisessa uutispimennossa. En vain näe mitään hyötyä siitä, että olen aivan rikki koko ajan.

Turussa käyn ystävieni pyörittämässä Leipomo Mannassa aina kun pystyn.

Lähden aamulla Marian ja Mariannan kanssa kahdeksi yöksi Punkaharjulle. On ihanaa, että olin just tässä vaiheessa raskautta siellä vuonna 2018, ja se oli suorastaan taivaallinen reissu. Puitteet, ruoat, sauna, kirjat, harju, ystävät, aurinkoiset aikatauluttomat päivät. Ehkä ei ollenkaan uutisia?

Nyt vauvalla on hikka. Se on suloista.

Kello on 3.27, ehkä katson vielä jakson Euphoriaa (tai vanhoja Frendejä), syön vähän riisimuroja ja sitten kokeilen, jos vielä saisi vähän unta ennen huomista paniikkisiivousta ennen siivoojaa ja sitten Punkaharjun junaan juoksemista.

Kuvat: Viime päivien maadoittavia tekijöitä, Didi, makoileminen ja pulla.